Jarkko Tontti: Oikeus ja ennakkoluulo

Oikeus 1/1997, s. 22-30.

Katso myös Hans-Georg Gadamer – Oikeus, traditio ja tulkinta ja Right and Prejudice.

Johdanto

Oikeuden jumalatar Justitia kantaa oikeassa kädessään miekkaa, joka symboloi tuomiota ja rangaistusta, ja vasemmassa kädessään vaakaa, joka ilmentää kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Kolmas symboli on jumalattaren silmät peittävä side: oikeus on sokea, ja näin objektiivinen, puolueeton ja vapaa ennakkoluuloista.[1] Tämä kolmas oikeuden peruselementti tukeutuu syllogistiseen malliin lainsoveltamisesta: etukäteen säädettyjä yleisiä lakeja tulee soveltaa loogisesti, objektiivisesti ja puolueettomasti niiden alaisuuteen kuuluviin yksittäisiin tapauksiin.

Tässä kirjoituksessa pyrin tarkastelemaan tätä ns. subsumptiomallia uudesta näkökulmasta. Lähtökohtanani on hermeneuttinen filosofia[2] siinä muodossa kuin sitä on kehittänyt Hans-Georg Gadamer, etenkin teoksessaan Wahrheit und Methode.[3]

Tavoitteeni on repiä side Justitian silmiltä. Pyrin osoittamaan, että sokeus ei kuulu oikeuteen, että yleisen lain looginen soveltaminen yksittäistapaukseen on pintakonstruktio, jonka sisältö on paremmin lähestyttävissä hermeneuttisen filosofian käsitteillä. Tällöin keskeisiksi teemoiksi nousevat ymmärtäminen ja tulkinta horisonttien sulautumisena ja historiallisena prosessina sekä hermeneutiikka universaalina ajattelun ja inhimillisen olemassaolon muotona.

Lainsoveltamisen deduktiivinen malli

Perinteisesti oikeudellisen päätöksenteon perusmalliksi esitetään syllogismi, jossa kahdesta premissistä (ylälause ja alalause) seuraa johtopäätös.  Subsumptio on tapahtuma, jossa alalauseen ilmaisemat tosiasiat sijoitetaan yleistä muotoa olevan oikeussäännön (ylälause) tunnusmerkistöön.

Ylälause: Joka tappaa toisen on tuomittava taposta vankeuteen määräajaksi, vähintään kahdeksaksi vuodeksi.

Alalause: Jäätyään toiseksi professorin virkaa täytettäessä, dosentti A surmasi kilpailijansa dosentti B:n iskemällä tätä useita kertoja saksilla rintaan.

___________________________________________________________________

Johtopäätös: Dosentti A tuomitaan taposta vankeuteen määräajaksi, vähintään kahdeksaksi vuodeksi.

Sama voidaan ilmaista myös muodossa:

(i) Jos p niin q Jos joku tappaa toisen, niin hänet tuomitaan taposta vankeuteen määräajaksi, vähintään kahdeksaksi vuodeksi.

(ii) (On todistettu, Dosentti A tappoi dosentti B:n iskemällä tätä useita kertoja saksilla että) p rintaan.

(iii) (Tuomitaan) q Dosentti A tuomitaan taposta vankeuteen määräajaksi, vähintään kahdeksaksi vuodeksi.

Kysymys siitä ovatko premissit tosia, on empiirisesti selvitettävä, jonka jälkeen voidaan yksiselitteisesti antaa oikea johtopäätös eli ratkaisu oikeustapaukseen.[4] Näin esitettynä oikeudellinen ratkaisutoiminta tapahtuu formaalisti. Oikeuskysymykset eli ylälause, ja tosiasiakysymykset eli alalause todennetaan erikseen, ja kun ne on ratkaistu subsumoidaan tosiasiat ylälauseen alaisuuteen.[5]

Subsumptiomallia on kritisoitu monelta taholta,[6]  mutta sillä on silti vahva intuitiivinen vetovoima. Tuntuu itsestään selvältä (niin maallikoista, kuin myös useimmista juristeista), että oikeudenkäynnissä oikeussääntöjä sovelletaan loogisesti (deduktiivisesti) ratkaistavina oleviin tapauksiin ja jos se tehdään puolueettomasti kaikki tosiasiat huomioon ottaen, saadaan oikeita, lainmukaisia ratkaisuja. Jos ratkaisut silti tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, on syytä muuttaa lakeja, jolloin tilanne korjaantuu.

Tämänkaltaiseen naiiviin subsumptionäkemykseen kohdistuva kritiikki osuu oikeaan, mutta se kritisoi syllogismimallia ennen kaikkea formaalina rekonstruktiona pätevästä lainsoveltamisesta ja lainopillisesta tulkinnasta. Nähdäkseni oikeudellinen syllogismi on kuitenkin tulkittavissa radikaalisti uudelleen, jolloin se mielletään pikemminkin oikeusfilosofisena konstruktiona, jolla voidaan valottaa oikeudellisen ajattelun syvärakenteita.

Hermeneuttinen vaihtoehto: Gadamer

Pyrin seuraavaksi hahmottelemaan Hans-Georg Gadamerin hermeneuttisen filosofian lähtökohdista uutta tulkintaa lainsoveltamisen syllogistisesta mallista. Toisin kuin esim. Emilio Bettin[7] ns. metodinen hermeneutiikka, Gadamerin hermeneuttinen filosofia ei ole  normatiivista, oppia oikean tulkinnan metodeista, vaan se kysyy millaisten edellytysten varassa ymmärtäminen on mahdollista. Gadamerille tulkinta ei ole keino totuudenmukaiseen ymmärtämiseen, vaan kaikki ymmärtäminen on tulkintaa. Hänen mukaansa ihmisen yhteiskunnallinen olemassaolo on perustavalla tavalla kielellistä, ja hermeneutiikka on teoria maailman kielellisestä ymmärtämisestä. Täten myöskään hermeneuttinen oikeusfilosofia ei tavoittele asemaa oikeustieteen metodologiana, vaan pyrkii paljastamaan oikeudellisen ajattelun rakenteen ja edellytykset.

Hermeneuttinen kehä, holismi ja ennakkoluulo

Hermeneuttisen filosofian keskeisiin käsitteisiin on jo Schleiermacherista ja Diltheystä lähtien kuulunut hermeneuttinen kehä ymmärtämisen perusmuotona. Osan ja kokonaisuuden suhde ymmärtämisessä on kehämäinen ja holistinen: osan ymmärtäminen on mahdollista vain kokonaisuuden muodostamaa taustaa vasten, mutta myöskään kokonaisuus ei ole valmiiksi annettu, vaan sitä konstruoidaan jatkuvasti osien avulla.[8]

Ymmärtäminen ei ole etukäteen annetun edellytyksetöntä käsittämistä. Ymmärtämistilanteen lähtökohtaista mielikuvaa kokonaisuudesta voidaan nimittää esiymmärrykseksi tai ennakkomielipiteeksi, kuten Martin Heidegger tekee.[9] Esiymmärrys hahmottuu siitä historiallisesta tilanteesta ja kulttuuritraditiosta, johon olemme ”heitettyjä.” Kaiken ymmärtämisen pohjana on aina ”jo ymmärretty.”[10]

Esiymmärryksen tai ennakkomielipiteen sijaan Gadamer kuitenkin käyttää termiä ennakkoluulo (Vorurteil, préjugé, prejudice), johon nykyisessä kielenkäytössä liittyy negatiivisia merkityksiä. Ennakkoluulo on jotain yksipuolista ja suvaitsematonta, perusteettomien merkitysten antamista ennen asioihin perehtymistä. Gadamer kuitenkin tavoittelee ennakkoluulon rehabilitaatiota: vasta valistuksen jälkeisenä aikana sanaan ennakkoluulo on liittynyt em. kielteisiä mielleyhtymiä. Valistusta Gadamer syyttääkin ennakkoluulosta kaikkia ennakkoluuloja kohtaan. Hänen teesinsä on, että ennakkoluulot ovat ymmärtämisen välttämättömiä edellytyksiä. Valistuksen järjen palvonta jättää huomioimatta sen tosiseikan, että järjen käyttö tapahtuu aina konkreettisessa historiallisessa tilanteessa eikä ole oma herransa, vaan on riippuvainen annetuista olosuhteista.[11]

Ymmärtäminen traditiossa ja vaikutushistoria

Ennakkoluulojen lähde on ymmärtämisen historiallinen luonne. Kaikki tulkinta ja ymmärtäminen tapahtuu traditiossa. Valistuksen tarjoama tradition hylkääminen ja vapaa järjen käyttö on mahdottomuus, koska historia ei kuulu meille, vaan me kuulumme historialle.[12] Samoin kuin ennakkoluulon, Gadamer pyrkii palauttamaan arvoonsa myös auktoriteetin käsitteen. Auktoriteetin kunnioittaminen ei tarkoita alistumista ja tottelemista, vaan avoimuutta toisen (tekstin, puheen) totuudelle. Se on lähtökohtaista myöntämistä, että historian koettelema auktoriteetti voi lähtökohtaisesti nähdä enemmän ja paremmin.

Ymmärtämisen historiallisuuteen liittyy olennaisesti vaikutushistorian (Wirkungsgeschichte, history of effect) käsite. Kun pyrimme ymmärtämään tekstiä, ei tämä tilanne voi olla ’puhdas’, vaan voimme lähestymme tekstiä vain edellisten tulkintojen luomien ennakkoluulojen kautta. Kun luemme oikeudellisia tekstejä, meillä on ennakkokäsityksiä (ennakkoluuloja), joiden avulla ymmärtämisprosessi hermeneuttisessa kehässä alkaa. Tämä ymmärtäminen tapahtuu tässä ja nyt, historiallisessa tilanteessa, johon tulkittavana olevat tekstit oikeudellisen tradition osina ovat vaikuttaneet koko niiden olemassaolon ajan. Historiallisesti vaikuttunut tietoisuutemme (Wirkungsgeschichtliches Bewußtsein) on sen tradition tuottama, jota yritämme tulkita. Gadamerin mukaan emme voi saavuttaa objektiivista totuutta tekstiä tulkittaessa, koska emme pääse ’ulkopuolisiksi tarkkailijoiksi’, vaan olemme itse osa traditiota, jota yritämme tulkita.[13]

Ymmärtäminen dialogina ja horisonttien sulautumisena

Platonilainen dialogi on Gadamerille esikuva keskustelusta, jossa hermeneuttinen reflektio tapahtuu. Auktoriteetin ja tradition kunnioittaminen ei ole sokeaa tottelemista ja omaksumista, vaan asettumista dialogiseen suhteeseen kohtaamamme inhimillisen todellisuuden kanssa. Kun keskustelemme tekstin kanssa, pyrkien sen ymmärtämiseen, asetamme kysymyksiä traditiolle, joka tekstistä meille avautuu. Mutta myös teksti esittää meille kysymyksiä, joihin meidän on pyrittävä vastaamaan.[14] Dialogissa koettelemme omien ennakkoluulojemme pitävyyttä olemalla avoimia tekstin tarjoamalle totuudelle.

Horisonttien sulautuminen (Horizontverschmelzung) on metafora, jolla Gadamer kuvaa onnistunutta ymmärtämistä. Horisontti on tulkitsijan historiallisesti vaikuttuneen tietoisuuden näköala; kaikki se, mitä yhdestä pisteestä käsin on nähtävissä.[15] Tämänhetkinen horisonttimme on jatkuvasti muutoksessa, koska joudumme koettelemaan ennakkoluulojamme kohtaamalla tradition ja ymmärtämällä uudelleen paikkamme siinä. Horisonttiensulautuminen on tulkitsijan refleksiivinen teko, jossa hän kontrolloidusti assimiloi oman horisonttinsa ja tekstin horisontin. Auktoriteetin ja tradition kunnioittaminen tarkoittaa, että olemme avoimia tekstin totuudelle ja paljastamme näin aina uudelleen oman tietomme ennakkoluuloisuuden ja perspektiivisyyden.[16] Tällöin myös traditio, jonka osa olemme, ei ole staattinen ja pysyvä, vaan jatkuvassa liikkeessä muotoutuen uudelleen tulkintojen summana.

Martin Kusch ja kaksi Gadameria

Gadamerin tunnetuimpien kriitikoiden Karl-Otto Apelin[17] ja Jürgen Habermasin[18] myötä vallitseva tulkinta Gadamerista näkee hänet traditionalistina ja metodisen tieteen vastustajana. Tätä käsitystä vastaan Martin Kusch on esittänyt[19] ei-traditionalistisen ja humanistisen Gadamer tulkinnan. Kuten Kusch huomauttaa, erilaiset tulkinnat ovat mahdollisia sen vuoksi, että Gadamerin pääteos Wahrheit und Method on vaikeaselkoinen ja kirjoitettu paikoin epäselvällä ja monimutkaisella tyylillä. Tämän on arveltu jopa johtuvan yhdestä Gadamerin pääteesistä, jonka mukaan tekstistä ei voida antaa yhtä ainoaa oikeaa tulkintaa. Traditionalistisen Gadamer-tulkinnan Kusch tiivistää seuraavasti:

Gadamerin filosofinen hermeneutiikka on historiallisuuden filosofiaa, jossa menneisyys asetetaan nykyisyyden yläpuolelle ja jossa modernin tieteen metodiikka asetetaan kyseenalaiseksi taiteessa koetun ja filosofiassa dogmaattisena ’kuullun’ totuuden nimissä. Järki ja tiede alennetaan, ennakkoluulo ja auktoriteetti korotetaan, yhteiskunnallinen todellisuus supistetaan idealistiseksi ’keskusteluksi, joka olemme.’

Tätä näkemystä vastaan Kusch asettaa oman humanistisen Gadamerinsa:

Gadamerin filosofinen hermeneutiikka on filosofiaa, joka tematisoi historiallista riippuvuutta sitä rajoittaakseen, joka antaa menneisyydelle painoa nykyisyyden ennakkoluuloja vastaan pidättyäkseen niistä tulevaisuudessa ja joka tähtää poliittis-humanistiseen kypsyyteen ja joka pysyy avoimena dialogille toisten kanssa. Ennakkoluuloa, traditiota ja auktoriteettia pidetään tehtävinä, joita ei voida ratkaista välittömästi ja joita on koeteltava totuuden kannalta faktisissa dialogeissa.[20]

Nähdäkseni Kuschin tulkinta on oikea. Gadamerin filosofista hermeneutiikkaa on hedelmätöntä pitää vain modernin tieteen metodien kiivaana vastustajana, vaan pikemminkin se on valistuksen jälkeisen järjen hybriksen paljastamista ja sen ihmistieteisiin soveltamisen kriittistä tarkastelua. Luonnontieteen metodeille ominainen kohteen objektivointi ja etäännyttäminen (Verfremdung) on ongelmallinen ihmistieteiden piirissä, sillä se kätkee näkyvistä sen tosiasian, että kuulumme itse siihen todellisuuteen, jonka yritämme objektivoida tutkimuksen kohteeksi.[21] Hermeneuttinen reflektio on täten paras mahdollinen tilanne, joka on inhimillisessä ajattelussa saavutettavissa. Avoimuus tekstille ja kriittinen dialogi sen tarjoaman totuuden ja omien ennakkoluulojemme kanssa voi näin tarjota ulospääsyn luonnontieteistä omaksuttujen metodien umpikujalle ihmistieteiden piirissä.

Hermeneutiikka ja oikeudellinen päätöksenteko – Formalistisen subsumptiomallin ongelmat

William Jamesin filosofisesta pragmatismista innoitusta saaneet amerikkalaiset oikeusrealistit kritisoivat subsumptiomallia todellisen päätöksentekoprosessin kätkemisestä.[22] He eivät katsoneet tuomioistuinratkaisuja sääntöjen seuraamiseksi eivätkä tuomarin toimintaa säännön tulkitsemiseksi ja soveltamiseksi. Realistien mukaan tuomari itse luo oikeutta, hän ei sovella mitään sääntöjä. Vakiintuneen käytännön mukaan jokainen ratkaisu tosin verhotaan ulospäin syllogistiseen muotoon, mutta tämä on pelkkää kulissien rakentamista. Halutun johtopäätöksen saamiseksi on aina löydettävissä soveltuva sääntö (ylälause), johon sopivaksi tosiasiakuvaus (alalause) on ’pakotettavissa.’ Käytetyssä esimerkkitapauksessa dosentti A olisi siis aivan yhtä hyvin voitu tuomita myös murhasta tai kuolemantuottamuksesta tai tulkita teko itsepuolustukseksi tai mielenhäiriön aiheuttamaksi. Realistien mukaan ratkaisun jälkikäteisellä perustelemisella ei ole mitään tekemistä ratkaisun tekemisen kanssa.[23] Tämänkaltainen sääntönihilismi on nähdäkseni liioiteltua, mutta osuu oikeaan osoittaessaan subsumptiomallin pintakonstruktioksi, joka ei vastaa oikeudellisen päätöksenteon hermeneuttista luonnetta.

Vaikka hyväksyisimmekin subsumptiomallin periaatteellisesti oikeaksi, se ajautuu kuitenkin ongelmiin, kun päätöksentekijä ei löydäkään tapaukseen soveltuvaa oikeussääntöä. Jos koko oikeudellinen järjestelmä on vain käskyjä, jotka joko soveltuvat tapaukseen tai eivät, on ratkaisuntekijä käskyn puuttuessa täysin tyhjän päällä. Oikeuspositivistinen ohje tällaisessa tilanteessa on se, että ratkaisijan täytyy tehdä ratkaisu noudattaen harkintavaltaansa tukeutuen esim. maan tapaan ja lain yleiseen henkeen. Tämä on kuitenkin ristiriidassa oikeusvarmuuden tavoitteen kanssa.[24]

Hermeneuttinen kehä, jossa oikeudellinen päätöksenteko tapahtuu on kuitenkin paljon laajempi kuin muodollisesti voimassa olevan oikeuden suljettu ja tarkasti määritelty piiri. Ei ole mitään perustetta erottaa oikeudellista tulkintaprosessia omaksi erilliseksi alueekseen, jossa tulkitsija voisi objektivoida tulkinnan kohteen ja sammuttaa omat ennakkokäsityksensä. Formaalin subsumptiomallin suurin ongelma on se, että se uskoo oikeudellisen päätöksenteon voivan tapahtua tämänkaltaisessa tyhjiössä, formaalisti ja kaikesta ei-oikeudellisesta aineksesta puhdistettuna. Se kieltää ajattelun ja ymmärtämisen historiallisuuden sekä tradition ja ennakkoluulon voiman tulkintatilanteessa.

Subsumptio hermeneuttisesti tulkittuna

Etenkin Emilio Betti on kritisoinut Gadamerin väitettä, että kaikki tulkinta ja ymmärtäminen on myös soveltamista, aplikaatiota.[25] Gadamer nostaa tällöin juridisen ja teologisen hermeneutiikan erityistapausten asemasta muiden ihmistieteiden kanssa samaan asemaan. Samalla tavalla kuin oikeustieteilijä ja tuomari elää traditiossa ja soveltaa sitä nykyisyydessä eteen tuleviin tapauksiin myös humanistinen tutkija lähestyy tekstiä omasta nykyisyyden horisontistaan ja on samalla itse tradition osa. Keskustellessaan tekstin kanssa hän sekä kysyy tekstiltä että vastaa tekstin kysymyksiin; näin traditiota sovelletaan nykyisyyteen, jolloin traditio samalla muuttuu, ja tulkitsija laajentaa horisonttiaan sulauttamalla siihen tekstin horisontin.

Täten tulkinta, ymmärtäminen ja soveltaminen eivät ole erillisiä kokonaisuuksia, vaan muodostavat yhtenäisen prosessin. Se, mitä formalistinen subsumptiomalli tarkoittaa yleisen oikeussäännön soveltamisella yksittäiseen tapaukseen voidaan gadamerilaisittain nähdä kolmen horisontin sulautumisena, jossa traditiossa ilmenevä sääntö aktualisoituu nykyisyydessä. Oikeustapauksen ratkaisija reflektoi omien ennakkoluulojensa lähtökohdista sekä oikeustapauksen tosiasiakuvausta että oikeudellista traditiota, johon kirjoitettu laki ja muut oikeuslähteet hänet johdattavat. Se, mitä ratkaisua tehtäessä tapahtuu, ei ole oikeussäännön soveltaminen tapaukseen, vaan tapauksen ymmärtäminen oikeuden tradition mukaisesti ja sen jatkeeksi. Näin ratkaisu on oikeuden tradition, ei oikeussääntöjen, soveltamista nykyisyydessä.[26]

Kirjoitettu laki on vain oikeuden tradition jäävuorenhuippu, joka toimii tulkitsijan apuna hermeneuttisessa reflektiossa. Sillä on eittämättä auktoriteetin asema, mutta vain tienviittana tulkintaprosessin alussa, ennen kuin tulkitsija pystyy oikeuden tradition soveltamishistorian kautta ymmärtämään sekä tradition kyseessä olevaa osaa, että ratkaistavana tapausta tradition osana ja jatkajana.

Lopuksi

Hermeneuttinen filosofia tavoittelee vastausta ymmärtämisen quaestio facti:iin; vastausta kysymykseen, mitä on ymmärtäminen, ja  kuinka se on mahdollista. Myöskään hermeneuttinen oikeusfilosofia ei voi auttaa juristia, joka haluaa apua laintulkinnan metodisissa ongelmissa. Mutta oikeuden jumalattarelta hermeneutiikka haluaa repiä siteen silmiltä. Näin ei voida välttää quaestio iuris:ta, normatiivista vaatimusta, että oikeus ei voi paeta ennakkoluuloja peittämällä niiltä silmänsä. Vain oikeus, joka näkee sekä pitkälle traditioon että oman paikkansa siinä, voi pitää vaakansa tasapainossa ja käyttää myös tarvittaessa miekkaa.

Jarkko Tontti

Kirjallisuutta

Aarnio, Aulis: Laintulkinnan teoria, WSOY, 1988.

Apel, Karl-Otto: Transformation der Philosophie, Suhrkamp 1973.

Betti, Emilio: Allgemeine Auslegungslehre als Methodik der Geisteswissenschaften, J.C.B. Mohr Tübingen 1967.

Dworkin, Ronald: Law’s Empire, Fontana Press 1986.

Gadamer, Hans-Georg: Wahrheit und Methode. Grunzüge einer philosophischen Hermeneutik, J.C.B. Mohr 1975. Englanninkielinen käännös, Truth and Method (2nd edition), Sheer and Ward 1993.

Habermas, Jürgen: Zu Gadamers ’Wahrheit und Methode’ teoksessa Hermeneutik und Ideologiekritik, Suhrkamp 1971.

Habermas, Jürgen: Theorie des kommunikativen Handelns 1&2, Suhrkamp 1981.

Habermas, Jürgen: Zur Logik der Sozialforschung, Suhrkamp 1982.

Heidegger, Martin: Sein und Zeit, Niemeyer 1979.

Holmes, Oliver: The Path of Law, Harvard Law Review 1897 vol. 10.

Juntunen, Matti – Mehtonen, Lauri: Ihmistieteiden filosofiset perusteet, Gummerus 1977.

Kangas, Urpo: Oikeutta side silmillä ja pipo korvilla, Lakimies 2/1996, s. 310-313.

Kusch, Martin: Gadamerin avulla Gadameria vastaan, Ajatus 1985, s. 153-170.

Kusch, Martin: Ymmärtämisen haaste, Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1986.

Llewellyn, Karl: Some Realism about Realism, Harvard Law Review 1931 vol. 44.

MacCormick, Neil: Legal Reasoning and Legal Theory, Oxford University Press 1978.

Oesch, Erna: Totuus ja metodi hermeneutiikassa, Niin & Näin 2/1994, s. 9-12.

Schleiermacher, Friedrich: Hermeneutik und Kritik (toim. M. Frank), Suhrkamp 1977.

Tontti, Jarkko: Ronald Dworkin ja oikeus tulkintana, Oikeus 2/1996, s. 158-161.

Wróblewski, Jerzy: Meaning and Truth in Juridical Decision, 1983.

——————————————————————————–

Kirjoitus perustuu professori H. T. Klamin yleisessä lisensiaattiseminaarissa 12.9.1996 pidettyyn esitykseen. Kiitos seminaarin osallistujille hyödyllisistä kommenteista.

[1]Ks. Kangas, Urpo: Oikeutta side silmillä ja pipo korvilla, Lakimies 2/ 1996, s. 310. ”Oikeuden jumalatar on usein kuvattu side silmillä. Vertauskuvalla on haluttu korostaa objektiivisuutta arvona: tuomari ei saa antaa ennakkokäsitystensä vaikuttaa annettavan ratkaisun sisältöön.”

[2]Sana hermeneutiikka tulee kreikan sanasta hermeneúo joka tarkoittaa tulkitsemista ja ymmärtämistä.

[3]Gadamer, Hans-Georg: Wahrheit und Methode. Grundzüge einer philosophischen Hermeneutik, J.C.B. Mohr 1975, Englanninkielinen käännös, Truth and Method, Second edition, Sheer and Ward 1993.

[4]MacCormick, Neil: Legal Reasoning and Legal Theory, Oxford University Press 1978, s. 21-28.

[5]Aarnio, Aulis: Laintulkinnan teoria, WSOY 1988, s. 156-157.

[6]Ks. esim. Aarnio 1988, s. 157-180 ja Wróblewski, Jerzy: Meaning and Truth in Juridical Decision, 1983.

[7]Betti, Emilio: Allgemeine Auslegungslehre als Methodik der Geisteswissenschaften, J.C.B. Mohr 1967.

[8]Ks. esim. Schleiermacher, Friedrich: Hermeneutik und Kritik (toim. M. Frank), Suhrkamp 1977, s. 95, Gadamer 1993, s. 265-277, Kusch, Martin: Ymmärtämisen haaste, Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1986, s. 39 ja Aarnio 1988, s. 140-141.

[9]Heidegger, Martin: Sein und Zeit, Niemeyer 1979, s. 150.

[10]Juntunen, Matti & Mehtonen, Lauri: Ihmistieteiden filosofiset perusteet, Gummerus 1977, s. 127.

[11]Gadamer 1993, s. 265- 277.

[12]Gadamer 1993, s. 276.

[13]Gadamer 1993, s. 300-307.

[14]Oesch, Erna: Totuus ja metodi hermeneutiikassa, Niin & Näin 2/1994, s. 11-12.

[15]Gadamer 1993, s. 302.

[16]Gadamer 1993, s. 302-307 ja Kusch 1986, s. 113- 115.

[17]Apel, Karl-Otto: Transformation der Philosophie, Suhrkamp 1973.

[18]Habermas, Jürgen: Zu Gadamers ’Wahrheit und Methode’, teoksessa Hermeneutik und Ideologiekritik,Suhrkamp 1971 ja Theorie des kommunikativen Handelns 1&2, Suhrkamp 1981 sekä Zur Logik der  Sozialforschung, Suhrkamp 1982.

[19]Kusch, Martin: Gadamerin avulla Gadameria vastaan, Ajatus 1985, s. 153-170 ja Kusch 1986.

[20]Kusch 1985, s.151- 170 ja 1986, s. 118-119.

[21]Oesch 1994, s. 11.

[22]Mm.  Holmes, Oliver: The Path of Law, Harvard Law Review 1897 vol.10 ja Llewellyn, Karl: Some Realism about Realism, Harvard Law Review 1931 vol. 44.

[23]Aarnio 1988, s. 127-128.

[24]Tämä ristiriita on Ronald Dworkinin oikeuspositivismikritiikin yksi kulmakivistä. Ks. Dworkin, Ronald: Law’s Empire 1986, s.140-144.

[25]Gadamer 1993, s. 307-311.

[26] Tämä näkemys on yhteensopiva myös Dworkinin kannan kanssa, jonka mukaan tuomari on ratkaisua tehdessään kuin kollektiivisen ketjuromaanin kirjoittaja, jonka tulee lisätä oikeuden ’kirjaan’ oma lukunsa eli ratkaistava käsiteltävänä oleva oikeustapaus siten, että kertomus säilyttää koherenttiutensa. Dworkin 1986, s. 228-232, ja Tontti, Jarkko: Ronald Dworkin ja oikeus tulkintana, Oikeus 2/1996, s. 159.