Jarkko Tontti: Runous on poliittista

Vihreä Lanka 28.8.2009, s. 12-13.

Tammikuussa 2003 George W. Bushin puoliso Laura kutsui 50 yhdysvaltalaista runoilijaa Valkoiseen taloon keskustelutilaisuuteen Poetry and the American Voice. Yksi heistä oli Sam Hamill. Kutsun saatuaan Hamill lähetti kollegoilleen viestin, jossa pyysi runoilijoita vastustamaan Bushin hallinnon valmistelemaa hyökkäystä Irakiin. Neljässä päivässä 1 500 runoilijaa vastasi. Syntyi spontaani kansanliike Poets Against War. Laura Bush peruutti tilaisuutensa. Osana Irakin sodan vastaista globaalia liikehdintää Poets Against War  julkaisi eri maissa kaksikymmentätuhatta sodan vastaista runoa.

Runouden ja politiikan suhde on aina ollut monisyinen. Roomalainen runoilija Ovidius kyseenalaisti teoksissaan keisari Augustuksen politiikan, jolla yritettiin nostaa kunniaan perinteiset perhearvot. Augustus lähetti Ovidiuksen maanpakoon. Toinen runoilija Vergilius myötäili keisaria ja kirjoitti muun muassa Rooman suuruutta ja maaseutua ylistäviä teoksia. Nöyryys palkittiin, ja Vergilius sai mukavat oltavat hovirunoilijana.

Miten runottaa res publica, yhteiset, julkiset asiat vuonna 2009? Miten käsitellä runouden keinoin politiikkaa?

Runouden näkökulmasta politiikka vaikuttaa toisaalta kuolettavan tylsältä hallinnoinnilta: kokouksia ja huonolla suomella kirjoitettuja paperinivaskoja. Toisaalta res publica on kiihottava mylläkkä puolueita, vaaleja, lyhytjänteistä rimpuilua ajankohtaisten kysymysten äärellä.

Kuohun alla syvissä vesissä kohtaamme vallan rakenteet ja perinteet, lopulta kielen itsensä; kaiken sen, mikä toimii selän takana, laittaa sanat suuhumme ja määrää, mistä voi puhua ja mistä on vaiettava.

Esitän viisi ehdotusta tavoiksi runolle olla yhteiskunnassa. Jokaista näistä seuraa varoitus.

1. Kanna vastuusi. Maailma tursuaa ongelmia, joille on syytä tehdä jotain. Vastuun ottamisen vastakohta on taidetta taiteen vuoksi -asenne. Se on usein silkkaa pystynenäistä elitismiä, välinpitämättömyyttä ja niin sanottujen tavallisten ihmisten halveksuntaa. Kirjallisuudella on merkitystä, se on yhä keino vaikuttaa ihmisiin. Runous, joka väittää olevansa epäpoliittista, on konservatiivista. Se kannattaa asioiden pysymistä nykyisellään.

Vaara: helpot maalit, yksinkertaistaminen ja asenne ”the enemy of my enemy is my friend”. 1970-luvun runouden epäonnistumiset on syytä muistaa. Muutamassa vuodessa suuri osa taidemaailmasta sitoutui politiikkaan, joka tavoitteli parlamentaarisen demokratian vaihtamista yksipuoluejärjestelmään. Vertailukohta löytyy 1930- ja 1940-luvuilta, jolloin V. A. Koskenniemi ja Mika Waltari ihastelivat Saksan matkoillaan Kolmannen valtakunnan ryhdikästä menoa ja riemuitsivat, koska natsit pelastivat maailman bolsevismilta.

Jos huomaat hiljaa sydämessäsi toivovasi menestystä terrorihyökkäyksille tai linkolalaiselle ekototalitarismille – vastustavathan he Amerikkaa ja uusliberalismia, eikö niin – on ehkä aika katsahtaa peiliin.

2. Kiinni ajankohtaiseen. Runo voi olla nopealiikkeinen kommentti myös päivänpolitiikkaan. Pääministerin puhe, kansanedustajan tiedote, kunnanvaltuutetun kolumni. Kaikki nämä tarjoavat herkullista materiaalia runolle, joka operoi esimerkiksi holtittoman liioittelun keinoin.

Vaara: ironia on helppo ja pahimmillaan pelkurimainen keino. Mitä runoilija ehdottaa tilalle, kun poliitikko tai pölynimurikauppias on nolattu ironialla ja runoilija saanut aikaan haluamansa tirskahdukset? Nykymaailman ilmiöiden kritisointi luisuu helposti kaappikonservatiivisuudeksi, ennen kaikki oli paremmin -puhkumiseksi.

3. Kieli, kieli, kieli. Runous on kielen kysymistä ja tekstin pakottamista muotoon. Runoudelle on keskeistä se, miten sanotaan. Mikään muu tekstilaji ei keskity kieleen kuten runous. Tämä on vipu,  jolla runous voi vääntää kaikki muut puhumisen tavat sijoiltaan, ottaa kantaa kaikkiin muihin tekstivirtoihin.

Vaara: sisällön ohuus. Pelkkä vallankumous muodossa ja kielessä ei riitä. Vaikka jokin uusi runon kirjoittamisen tapa olisi runouden perinteessä kuinka vallankumouksellinen, se ei ole sitä välttämättä yhteiskunnassa. Taiteellisen ja yhteiskunnallisen avantgardismin välillä ei vallitse välttämätöntä yhteyttä. T.S. Eliot uudisti runomuotoa, mutta fanitti samalla fasismia. Ei riitä, että osaa sanoa uudella tavalla, pitää myös olla jotain sanottavaa.

4. Perinteen pöyhintä. Yhteiskunnallinen runous voi olla kannanotto kirjallisuuden perinteeseen, sen uudelleenkirjoittamista. Odysseusta odottava Penelopeia on feministisen kirjoittamisen ja vastahankaan lukemisen peruskuva. Runo voi kriittisesti viitata perinteeseen esimerkiksi vanhaa runomittaa toistamalla, mutta tyystin uusin sisällöin.

Vaara: kirjallisuushistoriallinen reunahuomauttelu jää usein lukeneiston keskinäiseksi poseeraamiseksi, akateemisella floretilla tuikkimiseksi. Runon pitää seistä omilla jaloillaan ja olla luettavissa, vaikka lukija ei tuntisi pohjatekstiä, johon se viittaa.

5. Itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen. Maailma on täynnä hirvittävyyksiä, jotka ovat arkipäiväistyneet. Koko ajan on käynnissä veriset tappokinkerit, joissa kipua ihmisen lailla tuntevia eläimiä surmataan, jotta S-marketista saisi halpaa lihaa lautaselle. Yksi runon olemisen tapa on tehdä tuttu oudoksi ja outo tutuksi. Runo voi muuttaa itsestäänselvyyden skandaaliksi. Ja päinvastoin, runo voi myös osoittaa, että skandaalit eivät ole skandaaleja vaan haukotuttavia tyypillisyyksiä. Runous on kirjoittamisen lajeista voimakkain keino vaikuttaa tunteisiin. Journalismi, raportit ja tiede pääsevät vain harvoin lukijan iholle, runo pääsee.

Vaara: kiljuminen vääryyksien vääryydestä luiskahtaa helposti vaivaannuttavaksi julistamiseksi. Runon pitää pysyä runona, vaikka aiheena olisi maailmanrauha. Runon pitää säilyä salaisuutena, tönäisynä ajattelemaan enemmän kuin selväsanaisena väitteenä, joka pitää tietyllä tavalla käsittää.

Jarkko Tontti

Kirjoittaja on runoilija, kirjailija ja lakimies

Teksti perustuu Helsingin Poetiikkakonferenssissa 23.8.2009 pidettyyn esitelmään.