Pakolaiselämää

Täällä Kirjaamon pakolaisleiri, Helsingin rautatieaseman ravintola. On aamu ja olen juuri paennut kodistani.

Lusin putkiremontin vuosituhannen alussa ja pian sen jälkeen talon julkisivun uusimisen, mikä tarkoitti elämistä muovipussin sisällä. Niistä toivuttuani huokaisin helpotuksesta ja pyyhkäisin uupumuksen hien hihaani. Mutta pian viereisessä koulussa alkoi tapahtua. Kellarikerrosta möyhennettiin toista vuotta. Paksuinkaan seinä ei pitänyt sitä jurrutusta loitolla, eivät edes korvatulpat. Lopulta valmistuneet maanalaiset vesieristykset takasivat lapsille homekouluttoman elämän. Hienoa. Mutta heti seuraavalla viikolla alkoi viereisen kerrostalon täyssaneeraus. Porraskäytävään ilmestyi lappu, joka kertoi töiden kestävän vuoden loppuun saakka. ”Valitamme häiriötä”. Naamani lässähdys kuului varmasti hiekkapuhaltimiaan jo huudattavien miesten kuulosuojaimien lävitse.

Vuoden päätyttyä ajattelin, että nyt alkaa Elämä. Turha toivo. Keittiö oli tullut siihen ikään, että jos Museovirasto saisi siitä vihiä, kotini julistettaisiin suojelukohteeksi. Kolmasti jeesusteipillä korjattu kaapinovi tipahti lattialle. Ulosvetolaatikosto oli jumiutunut kiskoilleen jo edellisen asukkaan aikana. En vieläkään tiedä mitä se on pitänyt sisällään kaikki nämä vuodet. Samalla meni pari muutakin huonetta uusiksi. Se tarkoitti tilapäisasumista sukulaisissa ja kesäasunnolla keskellä talvea. Ja lopulta hotellissa, kun äidin virnuilut peräkammarin pojasta kävivät sietämättömäksi. Työsuunnitelmassa luvattu lyhyt aikataulu venyi. Kun työnjohtaja aloitti puhelun sanoilla ”löytyi halkeamia”, huokasin jo alistuneena kohtalooni.

Toisaalta. Kirjoittaminen kahvilassa on monen kirjoittajan hyväksi havaitsema keino. Ja aamupuuro on parempaa kuin omani.