Kesä on auttamatta ohi ja minäkin olen palannut maalta tuuliseen reuna-Suomeen. Syksy on kirjamaailmassa perinteisesti säpäkkää aikaa. Tänä vuonna kaikki on toisin kiitos COVID-19-pandemian.
Syksyn kaikki kirjamessut on peruttu. Samoin peruttiin kustantaja Otavan perinteiset pihajuhlat, joista huomaan kirjoittaneeni tähän blogiin ainakin vuonna 2013. Jonkinlaiseksi korvikkeeksi Otava järjesti kaunokirjailijoilleen pienimuotoisen illallistilaisuuden. Alun perin meidät piti kuljettaa Nuuksion Toukolaan, konsernin edustus- ja koulutuspaikkaan. Mutta sekin peruttiin, kun Aila-myrskyn piti repimän kaikki riekaleiksi juuri samana päivänä. Lopulta kokoonnuimme Uudenmaankadulle, Otavan kirjakahvilan yhteydessä oleviin tiloihin. Kuluneina kuukausina olen tavannut ihmisiä lähinnä tuhruisina videokuvina tietokoneen näytöllä. Siksikin oli mukavaa kohdata ihan oikeasti, lihassa ja elävänä.
Keskustelu velloi lukuaikapalvelujen ja erityisesti äänikirjojen ympärillä. Kirjailijat ovat huolissaan toimeentulostaan. Tulevaisuus näyttää kovasti samanlaiselta kuin mitä musiikissa tapahtui jo aikaisemmin. Spotifyn ja muiden striimauspalveluiden myötä musiikin tekijöiden tulot ovat romahtaneet. Musiikista on tullut hanavettä, kuten Bono on asian ilmaissut.
Otavan Pasi Vainio muistutti reaalimaailmasta. Lukuaikapalvelut ovat yhä tappiollista liiketoimintaa, joihin toki kohdistuu paljon odotuksia. Mutta edelleen suurin osa kirjamaailman rahavirroista tulee paperisen käyttöliittymän myymisestä. Sitä kautta myös luetaan suurin osa kirjallisuudesta. Äänikirjapöhinä on siis edelleen vain, niin, pöhinää.
Oma kokemukseni äänikirjoista on alkuinnostuksen jälkeinen osittainen lässähdys. Kuljen nykyään kuulokkeet korvilla melkein aina ulkona liikkuessani. Mutta romaanien kuunteleminen ei ole toiminut minun kohdallani kovinkaan hyvin. Toistuvasti huomaan tipahtavani romaanin juonesta, kun huomio hetkeksikin hipsii toisaalle. Astetta paremmin on toiminut kirjallisuus, jossa juoni on sivuosassa, malliesimerkkinä Yle Areenasta löytyvä Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Jotta en kuolisi, vilkuilen suojatietä ylittäessä vasemmalle, oikealle ja vielä kerran vasemmalle, kuten kuuliaisen kansalaisen kuuluu. Huomio suuntautuu toisaalle ja silloin jää jotain oleellista äänikirjasta tallentumatta muistiin. Proustin suhteen tällä ei väliä. Tekstin virta on loputon, ja mitään ei oikeastaan tapahdu.
Romaanin kuunteleminen on kovin eri asia kuin sen lukeminen. Kuunnellessa muistiin piirtyvä jälki on ohut, ainakin minun kohdallani. Sen sijaan olen kuunnellut tietokirjoja ja podcasteja. Yle Areenasta löytyvä Tommi Liimatan suuri serkkuteoria on esimerkki tekstistä, joka toimii ääneen luettuna.
Kuvan otti olkani ylitse kirjailija Laura Paloheimo, kiitos!
2 Comments
Joudun olemaan eri mieltä kanssasi äänikirjoista. Itselläni paperisten kirjojen lukeminen on jäänyt, koska ei ole aikaa, ruuhkavuodet, ja selkä ja hartiat ei kestä lukemista, vaikka missä asennossa sitä yrittäisi. Äänikirjoja sen sijaan kuuntelen automatkat, työpäivän (teen töitä yksin, maalarina, ja pystyn keskittymään kahteen asiaan samaan aikaan), puutarhatöitä tehdessä, siivotessa, yleensä 6-8 tuntia päivässä. Kuuntelen historiallisia romaaneja, elämäkertoja ja tietoteoksia ja avoimessa korkeakoulussa opiskellessakin koen toimivaksi kuunnella ensin aiheeseen liittyviä kirjoja ennen kuin haen kirjastosta sen fyysisen version, johon viitata lähteissä.
Lisäksi kuuntelen lähinnä englanniksi, koska suomeksi luetut on välillä luokattoman huonolaatuisia. Laitoin kerran Otavalle palautetta, kun kirja oli pilattu täysin absurdilla italiankielisten nimien lausunnalla. Siinä kirjassa keskittyminen herpaantui tarinasta, kun piti kuunnella sanooko lukija päähenkilön nimen taas väärin vai ei. Rakastan sitä, että englanniksi luetuissa skottien puhe luetaan skotlannin murteella ja ranskalaisesta henkilöstä kuulee, mistä on peräisin, suomeksi vaan luetaan teksti, kuin luettaisi mainosta.
Lasteni ikäpolvi ei kirjaan vapaaehtoisesti koske, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, kuten itse aikanani viisikoihin ja Hercule Poiroteihin, mutta toivottavasti löytäisivät kirjakulttuurin edes äänikirjoina.
Hei Tiia ja kiitos kommentista. Minun kulmani tähän oli se, että omalla kohdallani osa kirjoista ei toimi erityisen hyvin kuunneltuna, esimerksi sellaiset juonivetoiset romaani, joissa jonkin kohdan unohtaminen vaikeuttaa seuraamista. Kuunnellessa, ainakaan minulla, huomio ei ole niin keskittynyt kuin lukiessa. Tässä on varmasti yksilöllisiä eroja. Mutta jos äänikirjat saavat ihmisiä kiinnostumaan kirjoista noin yleensä, niin hieno homma!