Saatanatango, Marvel ja psykoanalyysi

Jarkko Tontti: Saatanatango, Marvel ja psykoanalyysi

Parnasso 6-7/2020.

Lue myös: Tarkoituksista ja keinoista. Esseitä. Docendo 2022.

László Krasznahorkain äskettäin suomennettu romaani Saatanatango (suom. Minnamari Pitkänen) ilmestyi unkariksi jo vuonna 1985. Romaaniin perustuva Béla Tarrin seitsemän ja puoli tuntia kestävä elokuva puolestaan on vuodelta 1994. Ne kuuluvat eurooppalaisten taideluomien korkeimpaan sarjaan, ällistyttäviä teoksia molemmat. Lakkautetulle unkarilaiselle valtiontilalle nuhjustelemaan jääneet työntekijät odottavat Irimiásta, eräänlaista messiashahmoa. Che Guevaraa muistuttava karismaattinen kansanjohtaja saapuukin ja johdattaa surkean joukon kohti kuviteltua uutta alkua ja parempaa elämää. Todellisuudessa Irimiás on pelkkä juonitteleva pikkurikollinen ja poliisin palveluksessa oleva urkkija, joka käyttää häikäilemättä hyväkseen kaikkia ja kaikkea.

Vuonna 2018 ja 2019 ilmestyneet supersankarielokuvat Avengers: Infinity War ja Avengers: Endgame ovat yhdessä suurin piirtein samanpituisia kuin Tarrin elokuva. Marvelin supersankarien, noiden nietzscheläisten yli-ihmisten, nousu 2000-luvulla elokuvien myötä suuren yleisön tietoisuuteen on ollut minulle matka takaisin lapsuuteen. Pikkupoikana 1980-luvulla luin ahkerasti esimerkiksi Hämähäkkimiestä ja Ryhmä-X -lehtiä. Silloin ne olivat vain ja ainoastaan nörtähtävien poikien juttu. Viime vuosina olen palannut Marvel-fanituksen pariin ja ostanut hyllymetreittäin vanhoja sarjakuvia. Esseekokoelmassaan Keskipäivän miehiä Ville Hänninen kirjoittaa keräilijöille ominaisesta lapsuuteen käpertymisestä. Keski-ikäiset miehet haluaisivat aina vain lukea samoja sarjakuvia, joita he ahmivat lapsuudessaan. Sama koskee musiikin kuuntelua. Entinen nuorisokulttuuri on muuttunut ”pälvikaljuisten miesten kansoittamaksi labyrintiksi”. Selvästikin olen yksi heistä. Samasta asiasta on kyse siinä, että monet lukevat yhä uudestaan lapsuutensa L. M. Alcottin Pikku naisia–kirjan ja L. M. Montgomeryn Anna– ja Runotyttö -sarjat. Menneisyyteen palaamista ja nostalgiassa piehtaroimista, sitä juuri.

Kymmenien elokuvien ja tv-sarjojen muodostaman Marvel-epookin loppuhuipentamilla Avengers-elokuvilla on kirjallinen pohjateksti kuten Tarrin elokuvallakin. Infinity War ja Endgame perustuvat sarjakuvaan Ikuisuuden rautahanska, joka ilmestyi Suomessa MARVEL-lehden numeroissa 5/1993 ja 7/1993. Tarinan konna on titaani Thanos, joka haluaa tappaa puolet maailmankaikkeuden elävistä olennoista. Tässä onnistuakseen hän tarvitsee kuusi Ikuisuuskiveä. Kun ne kaikki on kiinnitetty metallihansikkaaseen, Thanos hallitsee luonnonlakeja ja voi tehdä, mitä haluaa vain sormiaan napsauttamalla. Alkuperäisessä sarjakuvassa Thanoksen motiivi on eroottinen, joukkosurmalla hän toivoo saavuttavansa naisjumaluus Kuoleman rakkauden. Elokuvissa rakkausmotiivi on muutettu linkolalaisuudeksi. Massamurhalla Thanos haluaa pelastaa liikakansoituksen raskauttaman universumin.

Voiko tätä leveämpää kulttuurikuilua enää olla? Tarrin mustavalkoinen taide-elokuva rakentuu mihin tahansa valtavirtaelokuvaan verrattuna uskomattoman hitaasti mataavista kohtauksista. Sataa. Pustalle tuijotellaan. Odotellaan. Sataa. Elokuvan loputtoman pitkiä kohtauksia vastaavat Saatanatango-romaanin ikuisesta ikuiseen jatkuvat lauseet. Tekstissä ei ole edes kappalejakoja, joilla lukijapolon työtä helpotettaisiin. Avengers: Infinity War ja Endgame taas ovat mahtipontisessa ilotulitusmaisuudessaan aivan omassa sarjassaan jopa supersankarielokuvien joukossa. Aikaisempien elokuvien kymmenet sankarit on kasattu yhteen ja pelissä on koko maailmankaikkeuden kohtalo, mikäpä muukaan. Ikuisuuden rautahanska -sarjakuva oli Marvel-terminologialla crossover, jossa myriadien sarjakuvalehtien sekasotkuiset tarinapolut hetkellisesti tulivat yhteen.

Taide vastaan viihde, syvähenkinen Eurooppa ja pinnallinen Amerikka, eikö niin? Kulttuuripuheessa taiteen ja viihteen rajaa on jo vuosikymmenten ajan kyseenalaistettu. Jos ne ylipäätään halutaan erottaa toisistaan, Saatanatango ja Avengersit lienevät niin ääripäiset esimerkit kuin on mahdollista löytää.

Niiden lukeminen ja katsominen peräkkäin on oudolla tavalla palkitsevaa ja nostattavaa. Vähän kuin kuumasta saunasta juoksisi suoraan avantoon ja takaisin. Tosin en ole varma kumpi on sauna ja kumpi avanto.

Jos tarkennamme katsettamme, löydämme ääripäistä yllättäviä yhtäläisyyksiä. Saatanatangon rakenne on nimensä mukainen, eli se perustuu tangon askeleille, kuusi eteenpäin, kuusi taaksepäin. Romaanin luvut on numeroitu yhdestä kuuteen ja sen jälkeen taaksepäin kuudesta yhteen. Teos päättyy siihen, mistä se alkaakin, ja samalla tulee esiin kertojaratkaisu. Yksi henkilöistä alkaa kirjoittaa Saatanatango-kirjaa. Teoksen viimeiset sivut ovat täsmälleen samat kuin ensimmäiset. Elokuva noudattaa samaa rakennetta.

Ajatus ikuisesta paluusta ja ajan syklisyydestä piirtyy esiin. Tunnetuin aiheen kehittelijä on tietysti Friedrich Nietzsche. Hänen mukaansa ikuinen paluu on ”das schwerste Gewicht”, raskain mahdollinen taakka, mitä voidaan kuvitella. Martin Heideggerin vaikutusvaltaisen Nietzsche-tulkinnan mukaan kyse ei ole väitteestä, jonka mukaan aika olisi syklinen ja kaikki oikeasti toistuisi ikuisesti. Pikemminkin se on kysymys, eräänlainen ajatuskoe. Vain ihminen, joka hyväksyy ajatuksen, että hänen elämänsä toistuu ikuisesti uudestaan samoine tapahtumineen, voi täysin hyväksyä elämänsä, mitään katumatta, mitään anteeksi pyytelemättä. Nietzschen katsannossa tämän ”raskaimman mahdollisen taakan” kestämistä tarvitaan ihmisenä olemista rajoittavien henkisten kahleiden murtamiseksi. Ilman ei ole mahdollista saavuttaa sitä, mitä hän kutsuu yli-ihmisyydeksi.

Menneen, nykyisyyden ja tulevaisuuden kietoutumista Saatanangossa on pohdittu monesta kulmasta. Minuun teki erityisen vaikutuksen David Lengyelin kirjoitus Sátántangó – Éléments pour une lecture psychanalytique, varmaankin siksi, että olen parhaillaan itsekin psykoanalyysissa, toista kertaa elämässäni pohtimassa menneisyyttäni, nykyisyyttäni ja tulevaisuuttani. Lengyel tunnistaa kirjan ja elokuvan aikarakenteessa ihmismielen toimintaperiaatteen, jota psykoanalyysissa kutsutaan termillä Nachträglichkeit, après-coup. Hankalasti kääntyvän termin suomennoksena on usein käytetty sanaa ”jälkikäteisyys”. Käsitteellä yritetään hahmottaa ajallisuutta ja kausaalisuutta ihmismielen toiminnassa. Psykoanalyysissa ei pohdita vain lapsuuden kokemuksien vaikutuksia ihmisen myöhemmässä elämässä. Sen sijaan menneisyyden tapahtumia tulkitaan ja arvioidaan uudelleen elämän myöhempien tapahtumien valossa ja vaikutuksesta. Aikuisiän traumaattinen kokemus esimerkiksi voi aktivoida unohdetun lapsuuden tapahtuman muiston. Muistaminen ei tarkoita sitä, että muistomme vastaisi täsmällisesti mennyttä todellisuutta, vaan me luomme ja tulkitsemme uudestaan muistojamme nykyhetken tapahtumien vaikutuksen alaisina. Nachträglichkeit-ilmiön takia vanhan, tiedostomattomaan painuneen kokemuksen muisto saa jälkikäteen nykyhetkessä uuden merkityksen. Tiedostamattomaan torjutun varhaisen tapahtuman muisto voi palata oirehtimaan eri tavoilla nykyhetkessä, mutta muiston aktivoituminen riippuu nykyhetkestä, samoin se, miten mennyt tapahtuma muistetaan. Näin menneisyys tulkkiutuu uudeksi nykyhetken vaikutuksesta.

Saatanatangossa ajan jälkikäteisyys piirtyy esiin pitkin tarinaa. Irimiás ei ole ensimmäistä kertaa viettelemässä ihmisiä pauloihinsa, vaikka teos antaa aikaisemmista tapahtumista vain viitteitä, epäselviä muistoja, joiden vaikutuksen alaisina henkilöt toimivat. Messiaaniset toiveet paremmasta tulevaisuudesta kumpuavat ihmisten epätoivoisen nykytodellisuuden sattumuksista, jotka nostavat menneisyydestä esiin milloin mitäkin. Tämä kaikki tapahtuu utuisesti, varmuutta ei ole mistään, sen sijaan paljon oirehtimista, muistoja, toiveita ja pelkoja.

”Helppoa se ei tietenkään olisi; rakennukset olivat luhistumaisillaan ja puutarhat rikkaruohojen peitossa, ulkorakennukset oli tyhjennetty kaikesta käyttökelpoisesta, niin että jäljellä olivat enää paljaat seinät; koko tila oli kuin pommin jäljiltä. Mutta Irimiásille kaikki on mahdollista! Ja onni, sitä tarvitaan tietenkin, ilman sitä ei mistään tule mitään! Silti onni lymyää siellä missä järkikin! Ja Irimiáshan on tunnetusti terävä kuin partaveitsi! Jo silloin aikanaan, Futaki muisteli hymyillen, kun Irimiás oli nimetty konepajan päälliköksi, tungeksivat ihmiset hänen puheilleen, johtajat mukaan lukien, sillä niin kuin Petrina oli asian muotoillut: Irimiás oli ”kaikkien toivottomien tilanteiden ja ihmisten paimen”. Silti tyhmyyttä vastaan oli Irimiáskin voimaton, eikä siis mikään ihme, että tämä oli jo vuoden jälkeen kerännyt kamppeensa ja lähtenyt. Ja samalla hetkellä olivat asiat suistuneet hurjaan syöksykierteeseen.” (s. 169).

Entä Avengers ja Ikuisuuden rautahanska? Epätavallinen aikarakenne on keskeinen myös Marvelin tarinoille. Ensimmäinen elokuva Infinity War päättyy Thanoksen voittoon, hän saa ikuisuuskivet haltuunsa ja puolet maailmankaikkeuden asukkaista katoaa, he hajoavat hiutaleiksi katsojien silmien edessä. Kaikki taukoaa ja hiljenee. Toinen elokuva Endgame alkaa siitä, että jäljelle jääneet sankarit löytävät keinon palata menneisyyteen ja yrittävät siten estää Thanoksen suunnitelmat. Fantastisten vaiheiden kautta tässä onnistutaankin. Jälkikäteisesti menneet tapahtumat tönäistään uusille raiteille. Niin se olikin, oivaltaa potilas psykoanalyytikon sohvalla. Ajan pyörä kirskahtaa, ja kaikki näyttäytyy uudessa valossa. Mitenkään muuten se ei voinut ollakaan. Thanoksen uhmakas huudahdus tapahtumien välttämättömästä kulusta, ”I am inevitable!”, murretaan ja välttämätön muuttuu toiseksi välttämättömyydeksi. Ensimmäisessä elokuvassa maagi Dr. Strange laskee, että heillä on yksi mahdollisuus useasta miljoonasta, on vain yksi mahdollinen historian polku, jossa Thanos ei voita. Tämä edellyttää uhrausta, Tony Stark, Rautamies eli Ironman kuolee, ja vain se mahdollistaa voiton.

Ajan kääntyminen edellyttää uhria myös Saatanatangossa. Teoksen puolivälin käännekohdassa kyläläisten heitteille jättämä nuori tyttö Esti tekee itsemurhan samalla, kun aikuiset ovat tempautuneet viinanhuuruisen tangon pyörteisiin rähjäisessä kyläkapakassa. Kuoleman hetkeen osuu myös Irimiásin paluu. Tanssi taukoaa, kaikki hiljenee. Kuusi askelta eteenpäin on otettu, ja nyt alkavat askeleet taaksepäin. 

Endgame-elokuvan alun lohduttomat kuvat maapallon tilasta Thanoksen teon jälkeen ovat etäistä sukua Saatanatangon kuville sosialistisen Unkarin todellisuudesta. Sekä Tarr että Krasznahorkai ovat todenneet teostensa johtavaksi ajatukseksi hajoamisen, rappeutumisen. Saatanatango näyttää, minkälainen on yhteiskunta, jossa kapitalismin vastustajat ovat saaneet toiveensa toteutettua. Kyse ei ole vain yhteiskunnan toimimattomuudesta, köyhyydestä ja kaiken mätänemisestä, vaan siitä, mitä tapahtuu ihmispsyykelle, kuinka ihmisistä tulee toisiaan vihaavia, pelkääviä ja kyttääviä raunioita. Kuva on samankaltainen kuin neuvostokansalaista luonnehtinut termi homo sovieticus, jonka suomalaislukijoiden tietoisuuteen toi ranskalais-venäläinen kirjailija Andreï Makine teoksessaan Elämän musiikki (La Musique d’une vie, suom. Annikki Suni, 2002). Mutta Saatanatango kasvaa yhteiskuntakritiikkiä paljon suuremmaksi teokseksi. Kuolemaa kohti oleminen, rappeutuminen, hajoaminen ja mätäneminen ovat ihmisenä olemisen perustan periaate. Ja kas, Avengers-elokuvien kuvat hiutaleiksi murenevistä ihmisistä Thanoksen voiton jälkeen näyttävät saman kuvan.

Avengersien päätös on sitä, mitä Hollywood-spektaakkelilta odotetaankin. Thanos kukistetaan, kiitos Tony Starkin ja toisen supersankarin Mustan Lesken uhrautumisen. Hyvä voittaa pahan. Kuten Saatanatangossa, myös Marvelin maailmassa lopussa kaikki palaa ennalleen ja alkaa alusta. Näin pysytään myös ajan aatevirtauksissa mukana. Steve Rogers, Kapteeni Amerikka, jää väsyneenä vanhuksena eläkkeelle, ja tehtävä siirtyy afroamerikkalaiselle uudelle Kapteeni Amerikalle. Alkoholisoitunut ukkosenjumala Thor luopuu kuninkuudestaan, ja Valkyyria ottaa hänen paikkansa asgardilaisten kuningattarena. Hajoamisen ja kuoleman kautta kohti uutta tulevaisuutta, joka ei lopultakaan ole uusi vaan oudolla tavalla tuttu jostain menneisyydestä. Tämä kiertokulku on Saatanatangon ja Avengersien rakenne. Ehkä se on kaikkien tarinoiden rakenne.

Jarkko Tontti