Kepeitä sanoja. Pascal Mercierin romaanista Sanojen paino

Jarkko Tontti: Kepeitä sanoja

Pascal Mercier: Sanojen paino. Suomentanut Tuulia Tipa. Tammi 2021.

Odotukset asettuvat korkealle, kun Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestyy sveitsiläisen filosofian professorin järkäleromaani kuolemasta ja ajasta. Nyt on syvällistä. Mannereurooppalaista maailman luokan korkeakirjallisuutta, jossa luodataan ihmisyyden peruskysymyksiä.

Ehkä juuri kovien odotusten vuoksi pettymykseni ei ollut aivan vähäinen. Jouduin pinnistelemaan toden teolla jaksaakseni Sanojen painon loppuun saakka. Eikä kyse ollut hidasta lukemisen työtä edellyttävästä kirjallisesta painavuudesta, vaan päinvastoin jaarittelevasta keveydestä ja melkein joka sivulla vastaan tulevasta helposta sentimentaalisuudesta. Hivenen kivuttomampaa tämän paksukaisen suorittaminen oli Jukka Pitkäsen lukemana äänikirjana.

Kuolema pysäyttää

Simon Leyland on Triesteen asettunut brittiläinen kääntäjä. Kirjankustantajapuolisonsa kuoleman jälkeen hänestä on tullut myös kustantamon omistaja ja johtaja. Migreeneistä kärsivä myöhäiskeski-ikäinen mies saa kuolemantuomion. Röntgenkuvassa näkyy aivokasvain. Kysymys on enää muutamasta kuukaudesta. Simon myy kustantamon ja valmistautuu kuolemaan. Kunnes tuleekin ihmeellinen uutinen, diagnoosi oli virheellinen, elämä jatkuu. Samoihin aikoihin Simon perii setänsä asunnon Britanniassa. Hän päättää palata vanhaan kotimaahansa pohtimaan, mitä loppuelämällään tekisi ja mikä on oikeasti tärkeää elämässä.

Pascal Mercier on vuonna 1944 Sveitsissä syntyneen Peter Bierin kirjailijanimi. Bieri työskenteli vuosikymmenet filosofina eri yliopistoissa Saksassa ja Yhdysvalloissa. Hänen väitöskirjansa vuodelta 1971 käsitteli aikaa, ja lisäksi hän on tutkinut mielenfilosofiaa ja moraalifilosofiaa. Filosofisen tutkimustyönsä Bieri on tehnyt analyyttisen filosofian parissa. Tästä huolimatta en voinut lukiessani välttää ajatusta fenomenologi Martin Heideggerin Olemisen ja ajan (1921) jäljistä Sanojen painossa.

Kuten tunnettua, Heideggerin mukaan ihmisen olemiselle ajassa on keskeisintä oleminen kohti kuolemaa (Sein zum Tode). Kuolema ei ole vain tulevaisuuden tapahtuma, johon ihmiselämä päättyy, vaan kuolema on ratkaisevin ihmisenä olemista määrittävä asia. Inhimillinen täälläolo, Dasein, on itsensä edellä, se kurkottaa ja suuntautuu tulevaisuuteen eli kuolemaan. Heideggerin mukaan kuoleman tajuaminen omassa olemisessa avaa mahdollisuuden autenttiseen, varsinaiseen ihmisenä olemiseen. Oman kuoleman kysyminen on mahdollisuus riuhtaista itsensä irti jokapäiväisyydestä, siitä uteliaasta ja juurettomasta juttelemisesta ja juorussa olemisesta, joka kätkee ihmisenä olemisen perustan. Jokapäiväisyyden yhteinen ja yhdentekevä ymmärrettävyys kumoutuu oman kuoleman kysymisessä. Kuolema on omin, riippumattomin ja sivuuttamattomin mahdollisuutemme.

Saadessaan toivottoman diagnoosin päähenkilö Simon Leyland havahtuu toden teolla pohtimaan omaa olemistaan. Autenttisen ydinihmisyyden etsintä korvaa jokapäiväisen hyörinnän. Kuolema on läsnä kirjassa muutenkin joka puolella. Simonin puoliso Livia on kuollut äkilliseen sairauskohtaukseen, ja tarina lähtee liikkeelle sedän kuolemasta. Simonin isän ja äidin kuolemaa muistellaan. Lukijan eteen vyörytetään sivukaupalla kirjeitä, joita Simon kirjoittaa kuolleelle puolisolleen. Perusteellisesti käsitellään myös oikeustapauksia, joissa aviomiehet ovat armomurhanneet vakavasti sairaan puolisonsa näiden omasta pyynnöstä.

Kirjailijan ja lukijan roolit

Kirjassa vilisee rikkaita perijättäriä ja mielikuvituksellisia ihmiskohtaloita, jotka tuovat mieleen viihteelliset tv-sarjat. Simonin uusi naapuri on entinen farmaseutti, joka menetti työnsä, kun alkoi antaa lääkkeitä köyhille ilman reseptiä. Simon pelastaa. Triestessä venäläistaustaisen emigranttikääntäjän elämä on murskautunut erikoislaatuiseen intohimorikokseen. Simon pelastaa. Brittiläisten ystävien kustantamo on ajautunut konkurssin partaalle. Simon pelastaa. Eksentrinen italialaismies on kirjoittanut kymmenen vuotta tuhatsivuista romaania. Simon pelastaa ja kustantaa kirjan. Simon on satumaisesti rikastunut Gutmensch, idealistinen hyvä ihminen pahassa maailmassa. Hän jakelee rahojaan milloin mihinkin hyvään tarkoitukseen. Kiinnostavaa ja lukijan mielen sijoiltaan nytkäyttävää kirjallisuutta näistä juonen polveiluista ja hahmoista ei saa millään. Olo on kuin minut pakotettaisiin syömään liikaa suklaata.

Keltainen kirjasto on brändi, jonka pitäisi olla laadun tae, kuten Bayerische Motoren Werken autot, BMW:t. Saksalaista laatua ilman muuta. Mutta brändithän ovat oikeasti ilmaa, uskomusjärjestelmiä, jotka perustuvat siihen, että niihin uskotaan. Sen takia miljoonat ihmiset valitsevat kaupassa Pepsi- tai CocaCola -merkkistä kolajuomaa, vaikka vieressä olisi samanlaista tavaraa puolet halvemmalla. Yksi Mercier ei toki vielä heikennä vakavasti Keltaisen kirjaston mainetta.

Olen samaa mieltä kuin teoksen Frankfurter Allgemeine Zeitungiin arvioinut Niklas Bender. Päinvastoin kuin kirjan nimi antaa ymmärtää, sen sanat eivät ole painavia. Päähenkilö Simon Leylandin pohdinnat elämän tarkoituksesta, ajasta ja maailmasta ovat pääosin banaaleja. Pahimmillaan lukijassa myötähäpeää herättävän naiiveja ja sentimentaalisia, lisäisin omasta puolestani. Hyvä on hyvää ja paha pahaa. Ei tietoakaan jännitteistä ja konflikteista, jotka tekevät ihmisenä olemisesta traagista. Tilannetta pahentaa entisestään teoksen pituus, lähes kuusisataa sivua. Toisto voi olla erinomainen kirjallinen tehokeino, mutta Sanojen painossa se toimii päinvastoin. Tapahtumat kerrotaan vähintään kahteen kertaan. Lukijalta uhkaa loppua happi, kun kirjailija ottaa itselleen hänen paikkansa. Mitään ei jätetä tulkinnan ja pohdinnan varaan, vaan kaikki hierotaan moneen kertaan lukijan kasvoille. Kuin opettaja, joka vielä kolmannenkin kerran kysyy opiskelijalta, että ymmärsitkö nyt varmasti kaiken täsmälleen niin kuin minä sinulle sanoin.

Voi tietysti olla niin, että olen aivan vääränlainen lukija tälle kirjalle. On valtavasti ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat uppoutua pitkiin polveileviin mammuttiromaaneihin eivätkä lähilukea kielen vivahteilla ja kerronnan rakenteilla luotuja hienovaraisia vihjauksia. Voi olla niinkin, että heitä on paljon enemmän kuin minun kaltaisiani lukijoita. Heille Mercierin teos tarjoaa kelpo luettavaa, ja hyvä niin. Kääntäjälle kirja on todennäköisesti ollut poikkeuksellisen kiinnostavaa luettavaa ja käännettävää. Kielivirtuoosi Simon Leylandin pohdinnat kääntämisestä ja kielistä ovat teoksen kiinnostavinta antia. Ne avaavat alan kysymyksiä myös kirjallisen maailman ulkopolisille lukijoille. Tuulia Tipan käännös on ammattilaisen laatusuoritus, saksan rakenteita ei näy, suomi soljuu kuten pitääkin. Paduaksi teoksessa suomennettu kaupunki on tosin italiaksi ja suomeksi Padova.

Jarkko Tontti