Kirjasyksyä

Ennen rakastin syksyä, sen jo väsynyttä auringonkiilaa. Ruskean, keltaisen ja punaisen kirjomia vaahteroita, kirpeää kosketusta poskella, kun astuu ovesta kaupungin vielä kuiville kaduille. Muistan eräänkin aamun 1990-luvulta, kun lähdin aamuluennolle itäpasilalaisesta opiskelijakopperosta ja nostin katseeni kohti korkeaa taivasta ja vaahteroiden keltaista. Ajattelin, ettei voi olla paremmin. Maailma on avoinna ja minä olen valmis.

Johtuneeko kirjasyksyksi kutsuttujen ADHD-kuukausien hermostuneesta pähinästä vai mistä, mutta nykyään odotan syksyn pian päättyvän. Tulisi jo talvi, pysähtynyt kylmä, jolloin voi istua hiljaa, lukea, kirjoittaa, ajatella. Pimeää ja kylmää kylläkin inhoan, mutta kirkasvalolamppu pelastaa.

Muutama mielenkiintoinen on jäänyt haaviini kesän ja syksyn kirjoista. Chris Cleaven Little Been tarina (Gummerus, 2011. Suom. Irmeli Ruuska), on minun kirjallisuuttani. Ian McEwan -tyylistä ironista keskiluokan kuvausta yhdistettynä painavaan sanottavaan. Harmikseni olin matkoilla kun Cleave äsken käväisi Suomessa.

Esikoisrunous kertoo parhaiten mitä kirjallisuudessa tapahtuu seuraavan viidentoista vuoden kuluessa. Sieltä tulevat heikot signaalit, jotka muuttuvat hiljakseen valtavirraksi. Jermu Koskisen Niin kauas kuin vyötä riittää (Helsinki-kirjat, 2011), on tähän mennessä vuoden kiinnostavin runokirja, jonka olen saanut luettua. (Tosin muutamakin on vielä lukematta.) Ei pelkkää nokkelikkomaista kieli-ilottelua, vaan myös vinosti viisasta sanottavaa. Tämä miehen kirjoittamisia kannattaa seurata.

Vilja-Tuulia Huotarinen tunnetaan parhaiten runoilijana, mutta hän on kirjoittanut muutakin. Tuorein on valoa, valoa, valoa (Karisto, 2011). Kerrassaan omanlaisensa tarina neljätoistavuotiaista tytöistä, kuolemasta ja Tšernobylistä. Lukijaa puhutteleva ja tekstiin punkeava kertoja hämmentää tämän kiehtovaksi tekstiksi. Kirjaamo suosittelee.

Ai niin. Ruotsin akatemia palkitsi vihdoinkin runoilijan. Tomas Tranströmer olisi ansainnut Nobelinsa jo vuosia sitten. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Runoilijaa kunnioittaa parhaiten runolla, tässä hommage à Tomas Tranströmer:

Illalla hotellissa mies nauroi lasin yli,
iloaan hän nauroi
kaunista naistaan
ja he olivat väsyneitä, onnellisia
kulkeneet koko päivän halki kaupungin,
nähneet rikkautta, surua,
kaikki ruskean ja kimaltavan sävyt
he olivat nähneet vanhuksia
joista oli kuivunut pois kaikki viisaus
he olivat nähneet kerjäläisiä,
autokolarin ja aasilla ratsastavan pojan
ja he muistelivat päivää
yli ja läpi lasin he muistelivat
sen tavanomaista etelän kulkua
mutta eniten he muistelivat nuorta miestä
jonka he kohtasivat puiston penkillä,
nuorta sinisilmäistä miestä
täällä seuduin harvinaisen väristä
hän ei pyytänyt mitään
ei myynyt aurinkolaseja
ei halunnut kosketella naisen kättä tai muuta
katsoi vain ja sanoi salaperäisiä sanoja
jotka olivat yhtä aikaa vierasta ja omaa kieltä
he eivät saaneet häntä mielestään
ja nauru kuivui lasin pohjaan
kun he illalla makasivat vierekkäin hotellihuoneessa,
ruudun edessä ja yrittivät vaihtaa kanavalta toiselle
näkyi vain sinistä, sitä samaa sinistä.