Kuolemasta ja syntymästä eli Mannermaista filosofiaa

Jarkko Tontti: Kuolemasta ja syntymästä eli Mannermaista filosofiaa.

Esitelmä Eeva-Liisa Manner -juhlaseminaarissa 5.12.2006.

Ilmestynyt teoksessa Mistä meille metsä, niitty, lähde. Kirjoituksia Eeva-Liisa Mannerista. Toim. Tuula Hökkä & Jarkko Tontti. ntamo 2008.

Heidegger ja kuoleman kysyminen

On niitä, joiden mielestä ainoa pohtimisen arvoinen filosofinen ongelma on kysymys kuolemasta. Martin Heidegger, jonka ajattelu vaikutti Eeva-Liisa Mannerin kirjoittamiseen voimakkaasti, on tunnetusti yksi tärkeimpiä. Kuinka Martin Heidegger kysyy kuolemaa?

Heideggerin ajattelun tähtäyspiste on ihmisenä olemisen ajallisuus. Ihmisen olemiselle ajassa on hänen mukaansa keskeisintä oleminen kohti kuolemaa (Sein zum Tode). Ei siis niin, että kuolema olisi vain jokin tulevaisuuden tapahtuma, johon ihmiselämä päättyy vaan niin, että kuolema on kaikkein tärkein ihmisenä olemista määrittävä tekijä. Ihmisenä oleminen on ennen kaikkea ja kaikkein keskeisimmin kuolemista. Inhimillinen täälläolo, Heideggersprachella Dasein, on itsensä edellä, se kurkottaa tulevaisuuteen, kuolee koko ajan.

Heideggerin mukaan kuoleman tajuaminen omassa olemisessa avaa hetkellisesti mahdollisuuden autenttiseen, varsinaiseen olemiseen. Oman kuoleman kysyminen on mahdollisuus riuhtaista itsensä irti jokapäiväisyydestä, siitä uteliaasta ja juurettomasta juttelemisesta ja juorussa olemisesta joka sulkee ja kätkee ihmisenä olemisen perustan. Jokapäiväisyyden yhteinen ja yhdentekevä ymmärrettävyys kumoutuu oman kuoleman kysymisessä. Kuolema on omin, riippumattomin ja sivuuttamattomin mahdollisuutemme. Sinäkin, rakas lukijani, kuolet. Varmasti.

Kuinka Eeva-Liisa Mannerin teoksissa kysytään kuolemaa? Yksi selkeä tiivistys paikantuu Mannerin varhaiseen proosateokseen Tyttö taivaan laiturilla, jossa päähenkilöstä, nuoresta viipurilaistytöstä kerrotaan näin: ”Hän halusi lakata olemasta, lopullisesti kuolla. Ainoa asia jolla oli merkitystä, oli kuolema. Ei tehnyt mitään, vaikka koko maailma oli häntä vastassa, sillä kuolemansa kanssa hän tekisi mitä itse tahtoi tänään, huomenna, milloin miellytti.” (Manner 2003, 61.)  Keskeisintä tässä katkelmassa on kohta: ”Ainoa asia jolla oli merkitystä, oli kuolema.” Kuolema ihmisenä olemisen tärkeimpänä momenttina piirtyy esiin yhdessä lauseessa.

Manner näyttäisi siis antavan heideggerilaisen vastauksen eksistentiaaliseen kodittomuuteen, olemisen viluun ja jokapäiväisyyden puristukseen. Mahdollisuus varsinaiseen ihmisenä olemiseen avautuu, vaikka vain hetkellisesti, vain jos omassa ainutkertaisessa olemisessaan  myöntää, että kuolema – ja vain se – säteilee merkityksen ja mielen ihmisenä olemiseen. Tämä erottaa ihmisen olemisen kaikkien muitten olevien olemisesta.

Kuolema kummittelee, jos tämä ilmaisu sallitaan, läpi Eeva-Liisa Mannerin tuotannon. Näytelmät Eros ja Psykhe, Uuden vuoden yö, Toukokuun lumi ja Poltettu oranssi johtavat kaikki omalla tavallaan päähenkilön kuolemaan, vaikkakin ehkä vertauskuvallisesti. Kokoelman Orfiset laulut runossa Animula Manner kirjoittaa

Mikä kuolema on antanut vastauksen ennen kysymystä

Mikä kuolema on kirjoittanut sanansa aivoihini

Mitä kuolemaa varten elän?

(KHK, 214.)

Vaikuttaa siltä, että Manner ja Heidegger kulkevat yhtä polkua ja yhtä matkaa, molemmilla mielessä sama päämäärä, kuolema.

Unohtuiko jotain?

Kuolema on eittämättä ihmisenä olemista mitä keskeisimmin määrittävä asia, kuten Heidegger esittää. Mutta on silti syytä kysyä, luonnehtiiko Heideggerin ajattelua kokonaisuutena tietty toispuoleisuus, ehkä jopa jonkin tärkeän asian unohdus?

Keskittyessään kuoleman kysymiseen Heideggerin ajattelu jättää kysymyksen inhimillisen täälläolon syntymästä avoimeksi. Mistä ja miten sellainen oleva, jonka oleminen on kuolemaa kohti olemista, on tullut? Kuinka ihmisenä oleminen syntyy tai kehkeytyy eli tulee maailmaan ensimmäistä kertaa? Eikö syntyminen ole mahdollisuusehto sille, että voimme kysyä kuolemaa; ominta, riippumattominta ja sivuuttamattominta mahdollisuuttamme, kuten Heidegger kuoleman määrittelee? Eikö syntyminen, joka – toisin kuin kuolema – jäsentyy välttämättä jonkun toisen avulla, johda myös kysymään ihmisenä olemisen ja toisen suhdetta uudella tavalla? Kuolla voi yksin ja omaa kuolemaansa voi pohtia yksin. Mutta syntyä voi vain kaksin. Puhumattakaan tapahtumista jotka ovat johtaneet syntymään 9 kuukautta aikaisemmin.

Entä Manner? Hän on eittämättä kuoleman runoilija, läpi koko tuotantonsa. Mutta väittäisin, että toisin kuin Martin Heidegger, Manner ei unohda ja sivuuta syntymää, inhimillisen täälläolon maailmaan tulemista ja kehkeytymistä. Syntymä ja siihen liittyvä taju olemisen historiallisuudesta avautuu monella tapaa ja monessa tasossa Mannerin teoksissa.

Kuten Tuula Hökkä (1991, 49) on todennut  Mannerin kokoelma Tämä matka on kokonaisuutena kulkemista ajassa taaksepäin, varhaislapsuuteen ja ihmislajin ja elämän alkumuotoihin. Myös samoihin aikoihin ilmestynyt novellikokoelma Kävelymusiikkia pienille virtahevoille on eteenpäin viittaavasta nimestään huolimatta ennen kaikkea teksti paluusta ja purkamisesta. Tämän matkan Lapsuuden hämärästä -runoelma on lapsuuden olemisen tavan, menetetyn esikielellisen yhteyden ja eheyden kaipausta.

Niin menetin rakkauden, avoimen ja valoisan oven,

niin kuin me kaikki sen kerran menetämme.

Putosin aikaan, putosin avaruuden murtuneelta reunalta

ja tulin kadotetuksi,

(KHK, 187.)

Tämä matka -kokoelman Kambri-sarjassa syntymän, olemisen kehkeytymisen ja menneisyyden teema nostetaan luonnonhistorian ja ihmislajin syntymän tasolle. Kyseessä on elämän alku ja lajien synnyn historiallinen kerrostuneisuus. Tietyssä mielessä hyvin surullinen ja väkivaltainen kertomus ihmisestä erilaisena lajina lajien joukossa, kuoleman lajina.

saada aloittaa alusta rutaisesta lätäköstä

pientä alkeellista pahuutta täynnä, kuten Dyticus tai

myöhäinen ihminen.

(KHK, 116.)

Siinä missä Heidegger unohtaa syntymän ja tähyää tulevaisuuteen eli kuolemaan, Manner yrittää kuoleman lisäksi muistaa mistä ja miten ihminen on tullut maailmaan, yksilönä ja lajina. Hän kysyy syntymää herkeämättömällä intensiteetillä. Tämän olemisen historiallisuuden kysyminen on Mannerille samalla kaipuuta kieltä edeltävään kokemukseen, ainaiseksi menetettyyn välittömään ja täydelliseen yhteyteen toisen kanssa. Se on haikeutta ja apeutta rakkauden menettämisestä.

Niin menetin tärkeimmän, menetin Avaruuden,

jota ilman rakkaus ei ole rakkautta vaan töykkimistä

ja hämärää halua

Niin menetin Neljännen, olen kevyt kuori

joka hämillään kulkee tuulessa

täynnä rakkautta, joka oikeastaan on menneisyyttä,

myöhäistä rakkautta, joka oikeastaan ei kuulu minulle

laisinkaan.

(KHK, 188.)

Jarkko Tontti

Kirjallisuus

Elovaara, Raili: Heideggerilaisuus Eeva-Liisa Mannerin tuotannossa. Teoksessa Läpi lentävän peilin. Esseitä Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta. Toimittanut Sinikka Tuohimaa. Jyväskylän yliopiston Kirjallisuuden laitos 1991, s. 11-36.

Heidegger, Martin: Sein und Zeit. Max Niemeyer, Tübingen 1993 (1927).

Heidegger, Martin: Oleminen ja aika. Suom. Reijo Kupiainen. Vastapaino, Tampere 2000.

Hökkä, Tuula: Mullan kirjoitusta, auringon savua. Näkökulmia Eeva-Liisa Mannerin runouteen ja sen modernisuuteen. SKS, Helsinki 1991.

Manner, Eeva-Liisa: Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot. Toimittanut ja esipuhe Tuula Hökkä. Tammi, Helsinki 1999. (KHK)

Manner, Eeva-Liisa: Kävelymusiikkia. Proosateokset. Toimittanut ja esipuhe Tuula Hökkä. Tammi, Helsinki 2003.

Tontti, Jarkko: Olemisen haaste – 1900-luvun hermeneutiikkaa. Teoksessa Tulkinnasta toiseen Esseitä hermeneutiikasta. Toimittanut Jarkko Tontti. Vastapaino, Tampere 2005, s. 50-81.