Lontoo

Kuluneista suurkaupungeista on vaikea kirjoittaa mitään kiinnostavaa. Kaupungeista, joissa melkein kaikki ovat käyneet. Kaupungeista, joista on kirjoitettu tuhansia kirjoja ja joissa on kuvattu tuhansia elokuvia.

En edes yritä.

Henkilökohtainen Lontoo-historiani on repaleinen. Kun heräsin aikuiseksi 1980-luvun lopussa, Lontoo oli sitä, mitä Berliini on nykyään. Euroopan kiinnostavin paikka, jonne nuoriso, taideväki ja taideväen liepeillä pörräävät pyhiinvaelsivat.

Olin yksi heistä. Tosin 1990-luvulla päädyin asumaan Edinburghiin ja Skotlantihan on vielä siistimpi paikka kuin Englanti.

Mutta enemmän olen silti Manner-Euroopan ihminen. Turhan monet britit ovat eristäytyneitä ja Eurooppa-vastaisia. Itsehän olen aina kannattanut vankkaa eurooppalaista federalismia, joka suojaa meitä kansallismieliseltä hulluudelta.

Mutta lavealla pensselillä maalailut sikseen. Lontoo on hieno suurkaupunki, jonka hienous on samaa perua kuin kaikkien suurkaupunkien hienous. Ihmispaljous, jonka keskellä voi olla rauhassa minä. Se päättymätön pörräys.

Ai miksikö olen Lontoossa? Siksi, että PEN Internationalin, maailman suurimman kirjallisuusjärjestön ja maailman vanhimman kansalaisjärjestön päämaja on Lontoossa. Aloitin syksyllä PEN Internationalin hallituksen johtoryhmän jäsenenä, mikä tarkoittaa käytännössä työmatkailuun vertautuvaa Lontoo-elämää.

Turha kierrellä. Tämä on mahtavaa. Uurastaa yhdessä ihmisten kanssa, jotka paiskivat intohimoisesti töitä kirjallisuuden ja ihmisoikeuksien eteen.