Kirgisiasta ja ennakkoluuloista

Palasin jokin aika sitten Kirgisiasta, Bishkekin PEN-kongressista. Saavuin kotiin onnellisena, voipuneena; ja ärjyvässä vatsataudissa. Viimeisestä näistä ette todellakaan halua kuulla yksityiskohtia.

Kongressi oli taas kerran fasinoiva kokemus. Vaikka päällimmäisenä tunteena minulla oli huoli. (’You are a worrier’, kuten eräs PEN Internationalin työntekijä tiivisti.) Tämä oli ensimmäinen PEN-kongressi, johon osallistuin PEN Internationalin hallituksen johtoryhmän jäsenenä. Se tarkoitti hartiat lysäyttävää vastuuta koko kongressin onnistumisesta. Kirgisia on monessa mielessä vielä kehittyvä ja epävakaa maa, ja kaikki käytännön asiat eivät todellakaan sujuneet niin kuin voisi toivoa.

Mutta samalla ennakkoluulot osoittautuivat virheellisiksi, kuten ne aina osoittautuvat (lisää ennakkoluuloista täällä). Kirgisia ei  ensimmäisenä tule mieleen, jos esitetään kysymys ’Missä valtiossa on äskettäin ollut presidenttinä filosofin koulutuksen saanut nainen?’ Vastaus on Kirgisia. Jossain vaiheessa kongressia istuin illallisella Kirgisian edellisen presidentin Roza Otunbajevan kanssa. Ennen diplomaatin ja poliitikon uraansa hän työskenteli filosofian professorina. Otunbajeva oli keskeinen vaikuttaja Kirgisian vuoden 2010 vallankumouksessa, jossa läpikorruptoitunut presidentti Kurmanbek Bakijev syrjäytettiin. Toki Otunbajeva on neuvostoajan kasvatti (nykyään hän edustaa sosiaalidemokraatteja), mutta illallisen perusteella huomasin hänet poikkeuksellisen älykkääksi ja maansa oloissa liberaaliksi ja sekulaariksi ihmiseksi. Ei vähiten hänen ponnistelujensa ansiosta Kirgisia on sekavan Keski-Aasian demokraattisin maa, vaikka tämä ei vielä paljoa takaa.

Kongressin tunnetuin kirjailijavieras oli quebecilainen Yann Martell, jonka kuuluisin teos on tietysti Piin elämä (Suom. Helene Bützow, 2003). Myös hänen uusin kirjansa, Beatrice ja Vergilius on äskettäin ilmestynyt suomeksi. Jotkut ehkä muistavat Martellin novellikokoelman Totuus Helsingin Roccamatioista (suom. Helene Bützow, 2008). Kovin usein käy niin, että läpimurtoteos jättää tekijänsä muun tuotannon varjoonsa, vaikka muut kirjat voivat olla kiinnostavampia. Tämä ärsyttää monia kirjailijoita. Ennakkoluulot jyräävät tässäkin, Piin elämä on teos joka Martellista aina tulee mieleen.

Mitä muuta kongressista? Kiihkeitä, stimuloivia keskusteluja, kohtaamisia mitä ihmeellisimpien ihmisten kanssa, hilpeitä illallisia, huimaavia vuoristomaisemia, kamppailuja julkilausumien ja kannanottojen sanamuodoista; eli normaali PEN-kongressi. Yksi kohokohta oli paneelikeskustelu, jossa johtava ukrainalainen nykykirjailija Andrei Kurkov ja New Yorkiin muuttanut venäläinen tietokirjailija ja toimittaja Masha Gessen pohtivat Venäjän nykytilaa. Kiinnostavaa oli se, että molemmat yhtä aikaa olivat venäläisiä (Kurkov kuuluu Ukrainan venäjänkieliseen vähemistöön) ja eivät olleet. Suomalainen Anna-Lena Laurén johti puhetta ja hienosti johtikin. Toinen kohokohta oli äänestys, jossa PEN International ensimmäisen kerran historiassaan hyväksyi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sananvapautta puolustavan julkilausuman. Asia ei ollut aivan yksinkertainen järjestölle, jota on kutsuttu kirjailijoiden Yhdistyneiksi kansakunniksi. Ihmiskunnan mielipiteiden koko kirjo on läsnä PEN-kongresseissa, kuten se on YK:n yleiskokouksissakin.

Suomen PENin sivuilla on kongressista valokuvakooste.