Äijälukupiirimme ryhtyi lukemaan Sebaldia. Saturnuksen renkaat (Suom. Oili Suominen, Tammi 2010) on kirja, josta joku voisi luulla juuri minun pitävän. Näin ei käynyt. Syy voi olla lukijassa. Minulle on muodostunut – myönnetään – aavistuksen kielteinen ennakkoasenne sellaisia kirjoja kohtaan, jotka nostetaan arvostelun yläpuolelle. Joskus käy niin, että yht’äkkiä kirjasta tai kirjailijasta ei saa poikkipuolista sanaa sanoa. Kyse ei ole vain kanonisoiduista klassikoista, vaan sitä tapahtuu tuoreemmillekin koti- ja ulkomaisille teoksille. Se ei ole erityisen kiinnostava asenne kirjallisuuteen.
Saturnuksen renkaissa nimetön kävelijä vaeltaa Englannin itärannikolla. Retkeily on pelkkä puite, sen varjolla tarinoidaan ja viljellään anekdootteja. Aiheina muun muassa sillinkalastuksen nousu ja tuho, kirjailijat Algernon Swinburne ja Edward FitzGerald, rappeutuvan Kiinan leskikeisarinna Cixi, silkkiteollisuus, Joseph Conrad ja Belgian Kongon hirveydet. Yleisteema on hiipuminen, rappeutuminen ja ”kaiken katoavuus”. Aihe on mitä kuluneinen. Kiinnostavaa olisi lukea vastatarinoita, esimerkiksi kertomusta ikivanhan aatelissuvun vesasta, joka ei olisikaan rappeutunut eksentrikko vaan punakka kauppamies, joka siittää 18 lasta. Mutta ei, Saturnuksen renkaat tarjoaa sitä mitä kulttuuripessimismissä rypeviltä kirjallisuusihmisiltä odotetaan. Siinä mielessä se on kuluttajansuojalain mukainen tuote.
Teoksessa on toki hetkensä. Siellä täällä oleminen välähtää, kokemuksellisuus, kuten silloin, kun vaeltaja saa eteensä kala-aterian surkeahkossa ravintolassa:
”Sama säikähtänyt naisihminen otti sitten myöhemmin vastaan tilaukseni isossa ruokasalissa, jossa olin sinä iltana ainoa ravintolavieras, ja toi minulle hetken päästä varmaan jo vuosia pakastimessa lojuneen kalan, jonka paneroituun, grillissä osaksi palaneeseen panssariin minä sitten iskin haarukkani niin että piikit vääntyivät. Oli todella hankala päästä käsiksi sisukseen, ja lopulta ilmeni, ettei kalankuvatuksessa muuta ollutkaan kuin kivikova kuori, ja koko operaation jälkeen minun lautaseni oli todella kauhea näky.”
Oppineisuuden osoittamisen sijaan ihmisen kokemus, josta lukijalle avautuu asiayhteyden myötä muutakin. Teoksen lopussa vilahtaa vaeltajalle ilmeisesti tärkeä ihminen ’Clara’, tosin vain yhdessä lauseessa, sitten palataan kuningatar Viktoriaan ja 1600-luvun lääkäri Thomas Browneen.
The New York Review of Booksissa André Aciman ei myöskään yhdy varauksettomaan Sebald-ylistykseen (vain ennenaikainen kuolema esti Sebaldin nobeloimisen), toki eri perustein kuin minä.
Vastalauseita, anyone?
2 Comments
Ei kun mä oon ihan samaa mieltä. Sebald on kamalan banaali. Taisin lukea Austerlitzin ekana (se ärsytti mutta jaksoin lukea loppuun) ja sit koittaa tota Rings of Saturnia (luin molempia englanninkielisenä käännöksenä) ja sen kohdalla alko ärsyttää niin paljon se tekoviisas tyhjästänyhjäävä mukaälykäs knoppaileva tylsiöanekdootikas Proust-lite että jätin kesken. Sebald on Barnes&Noblen sweatshopeilla köyhien kirjallisuudenopiskelijoiden kyhäämä Paulo Coelhon ja Robert Musilin jälkeenjäänyt kakara. Kehtasivat Times Literary Supplementissa aikanaan kehua eurooppalaisen taideromaanin pelastajaksi. Ja kattia kanssa.
Olen lueskellut Saturnusta tässä ja olen kyllä taipuvainen olemaan samoilla linjoilla.
Ei tuo missään nimessä huono ole, mutta jotenkin tyhjä; keski-iän ylittäneellä eurooppalaisella sivistyneistöllä ei ilmeisesti ole muuta tekemistä kuin kadota maailmasta kirjastoihinsa.