Laintulkinnasta ja kirjallisuuden tulkinnasta

Päivän Helsingin Sanomissa julkaistiin kaksi hyvin erilaista tulkintaa Naomi Aldermanin romaanista Voima (Suom. Marianna Kurtto). Kirjallisuuskriitikot Suvi Ahola ja Arla Kanerva ovat monesta asiasta eri mieltä ja perustelevat näkemyksensä. Olisi erinomaisen upeaa, jos kaikista teoksista ilmestyisi rinnakkain kahden eri kriitikon näkemykset.

Samassa lehdessä on artikkeli korkeimman oikeuden ratkaisuista seksuaalirikoksissa. Viime vuosina toistuva uutisaihe ovat olleet valtiosääntöoikeuden professorien perustuslaintulkinnat, esimerkiksi tiedustelulainsäädännöstä ja sote-uudistuksesta. Jotkut ovat syyttäneet perustuslakiprofessoreita politikoinnista, asiantuntijavallan väärinkäytöstä.

Tämähän on henkilökohtaista ja nostalgista! Edellisessä elämässäni juristina tein väitöskirjan laintulkinnan teoreettisesta perustasta ja pohdin tulkinnan ja ymmärtämisen ongelmaa myös filosofian näkökulmasta. Toisin kuin ehkä äkkiseltään luulisi, oikeudellinen tulkinta ja kirjallisuuden tulkinta ovat samaa sukua ja juurta, kuten kaikki muutkin ihmistieteet. Ne eivät ole empiirisiä tai eksakteja tieteenaloja, vaan niissä on kyse tekstien merkityksistä.

Kirjallisuuden tutkimuksessa ja kirjallisuuskritiikissä on itsestään selvää, ettei teos tyhjene yhteen näkökulmaan. Kun julkisuudessa puhutaan juridiikasta, vallalla on ainakin osittain erilainen yleismielikuva. Laintulkinnan ja oikeudellisen päätöksenteon oletetaan olevan parhaimmillaan puolueetonta, objektiivista toimintaa, mihin tulkitsijan henkilökohtaisella arvomaailmalla ei ole vaikutusta.

Kiinnostavalla tavalla tulokulma on toinen, kun uutisoidaan esimerkiksi Yhdysvalloista. Pidetään hyvin tärkeänä esimerkiksi sitä, valitaanko korkeimpaan oikeuteen demokraatteja tai republikaaneja myötäilevä tuomari. Oikeuskulttuureissa on eronsa, mutta ne eivät ole ratkaisevia. Yhdysvaltalainen järjestelmä on monessa mielessä rehellisempi myöntäessään, että tuomari tai kukaan muukaan laintulkitsija ei ole eikä edes teoriassa voi olla täydellisen puolueeton ja objektiivinen. Euroopassa sen sijaan hellitään yhä ainakin jossain määrin filosofi Montesquieun ideaalia tuomarista, joka on vain ”lain suu, joka lausuu ääneen lain kirjaimen”. ”Mais les juges de la nation ne sont, comme nous avons dit, que la bouche qui prononce les paroles de la loi.”

Montesquieun ideaali on mahdoton käytännössä ja myös teoriassa. Juridiikka ei ole matematiikkaa. Tämä ei silti tarkoita, että tuomarit tai muut lainkäyttäjät voisivat käyttää järjestelmää noin vain hyväkseen esittämällä tulkintoja, jotka tukevat heidän henkilökohtaisia mieltymyksiään tai poliittista arvomaailmaansa.

Kirjallisuustieteessä ja muissakin humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä kukkii koulukuntien rajaton runsaus. Juridiikan ydinalue, voimassa olevaa oikeusjärjestystä systematisoiva ja tulkitseva lainoppi eli oikeusdogmatiikka sen sijaan on pysynyt perusratkaisuiltaan vakaana pitkään. Jokainen juristi ehdollistetaan tietynlaiseen argumentaation tapaan, jonka lopullinen tavoite on paljolti juuri minimoida tulkitsijan henkilökohtainen osuus. Tavoitellaan sitä, että paras argumentti voittaa, riippumatta siitä, kuka sen esittää. Laintulkinta onkin yksi pisimmälle koskaan kehitetyistä järjestelmistä, jolla vähennetään inhimillisen kielenkäytön välttämätöntä monitulkintaisuuta ja irrationaalisuutta. Perustavat tulkintaerimielisyydet ovat paljon harvinaisempia kuin muissa ihmistieteissä, arkikielenkäytöstä puhumattakaan. Täydellisesti tämä ei ole koskaan mahdollista. Lopulta on olemassa aitoja erimielisyyksiä, mihin lainopin metodit eivät anna ratkaisua. Olisi älyllistä rehellisyyttä myöntää korkeimpien oikeuksien ja myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan juridiikan ulkopuolelle astuva arvosidonnaisuus.