Miten valita ne muutamat kirjat, jotka ehtii elämässään lukea? Minulla on tätä nykyä kaksi valintaperustetta. Luen kavereiden kirjoittamat kirjat, sellaiset teokset joihin saan kirjoittajan omistuskirjoituksen. Sen lisäksi toisinaan laitan silmät kiinni ja kävelen käsi ojossa kirjahyllylle. Tällä keinolla kohutuimmat teokset jäävät lukematta, mutta juuri sitä kirjallisuuden maailma kaipaa. Valtava määrä hienoja kirjoja jää unholaan ihmisluonnon sopulimaisuuden takia: luetaan vain sitä, mitä luullaan muidenkin lukevan.
Tänä kesänä seuraavat tarttuivat käteeni (sen verran annoin periksi, että kävin vuorotellen kesähuvilan proosahyllyllä, runohyllyllä ja tietokirjahyllyllä).
1. Kenzaburo Oe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä (Tammi, 1995. Suom. Kai Nieminen). Vuoden 1994 nobelistin teos, jota hän itse pitää yhtenä tärkeimmistään. Tarina kertoo Shikokun saarelle karkotettujen aatelispoikien ja merirosvojen tyttärien perustamasta kylästä historian hämäristä nykyaikaan saakka. Mitä oudoin yhdistelmä: historiallista fantasiaa, joka lopussa muuttuu henkilökohtaiseksi muisteluksi. Kirjailija paljastuu kylän kasvatiksi, ja hänen kehitysvammaisen poikansa tarina päättää kirjan hätkähdyttävällä tavalla.
2. Jussi Sutinen: Kuolleiden kaupunkien muistikirja (Savukeidas, 2009). Tähän sain myös tekijän omistuksen viime syksyn runokiertueella. Hyvin savukeidasmainen esikoiskokoelma, josta kuvittelen löytäväni tiettyjä villehytösmaisuuksia ja mikkomyllylahtimaisuuksia, kaupunkien ruosteisia rautatieasemia ja muuta romanttista vyörytystä. ”Tyhjä maisema, vaiennut vainajien kaupunki / sudenkorennonkaunis”. Ja tämähän toimii!
3. Christopher Hitchens: Rakkaus, köyhyys ja sota (Avain, 2007). Valikoima tunnetun journalistin esseitä. Aiheet vaihtelevat kirjallisuudesta (Kipling, Huxley, Proust, Joyce, Borges), poleemisiin hyökkäyksiin (David Irving, Michael Moore, Kennedyt, äiti Teresa, Dalai-lama) ja reportaaseihin kurdeista, Kuubasta ja Pakistanista. Entinen vasemmistolainen katkaisi välinsä vanhoihin kavereihinsa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen ja kirjan loppuosa kuvaa välienselvittelyjä muun muassa Noam Chomskyn kanssa. Yhdysvaltoihin emigroituneen britin kirjoituksissa on minun makuuni aavistuksen verran liikaa tulokkaan innokasta Amerikka-romantisointia; ymmärrettävää toki, käännynnäiset ovat kiivaimpia uskovaisia. Toisaalta löysin Hitchensistä itseni: päättäväinen sekularismi ja uskontojen kritiikki (tämän kirjan myötä muutin mielipiteeni Dalai-lamasta) ja liberaalin demokratian puolustaminen eri kollektivismeja vastaan, oli kyseessä sitten konservatiivinen nationalismi, sosialismi tai fundamentalistinen uskonnollisuus – nämähän muistuttavat toisiaan hyvin paljon. Käännös tuntuu paikoin huolimattomalta ja englannin rakenteet kajastavat läpi. Aavistan kirjan olevan alkukielellä lennokkaampaa luettavaa.
1 Comment
Puhdistus on hyvä, mutta sitä lukemattakin voi elää.
Hitchensin kaltaista tyyppiä tarvittaisiin suomessa. Melkein kaikki ”älyköt” myötäilevät uskontoja kun ne on niin yhteisöllisiä ja pahinta mahdollista on rationalismi ja järki yleensä.