Yle Teeman Kino Klassikko -sarjassa näytettiin Otto Premingerin ohjaama Erään murhan anatomia vuodelta 1959. (Katsottavissa myös Yle Areenassa). Se on yksi elokuvahistorian kuuluisimpia oikeussalidraamoja. Olin mukana keskustelemassa elokuvasta yhdessä toimittaja Kalle Kinnusen ja näyttelijä Pelle Heikkilän kanssa.
Katsoin elokuvan kahteen kertaan keskustelua varten ja vakuutuin sen klassikkoaseman oikeutuksesta. Ensimmäisellä kerralla tempauduin mukaan puolustusasianajajaa näyttelevän James Stewartin vakuuttavaan esiintymiseen. Aloin toivoa syytetyn vapauttamista, siis vaikka hän oli tappanut ihmisen. Toisella kerralla tarkkailin omaa katsomistani ja aloin pohtia asiaa enemmän. Miksi toivon syyllisen selviävän vapaaksi? Tästä lisää keskustelussa.
Klassikon klassikkous palautuu lähes aina siihen, että teos ei tyhjene kerralla. Se jää kaivelemaan, tönäisee pohtimaan, varsinkin jos teoksen katsoo (tai lukee) uudestaan. Klassikko ei tarjoa vastauksia, se pakottaa meidät kysymään uudella tavalla.
Otetaanpa vastaesimerkki. Kirjoitin äskettäin Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestyneestä Pascal Mercierin romaanista Sanojen paino (Tammi 2021, suomentanut Tuulia Tipa). Tuskastuin ja petyin kirjaan monella tapaa. Se on monella tapaa esimerkki epäonnistuneesta romaanista, ei-klassikosta. Hyvä on hyvää ja paha pahaa. Ei tietoakaan jännitteistä ja sisäisistä konflikteista, jotka tekevät ihmisenä olemisesta traagista. Mitään ei jätetä tulkinnan ja pohdinnan varaan, vaan kaikki hierotaan moneen kertaan lukijan kasvoille. Ei, ei näin.
No comment yet, add your voice below!