Tähän asti tapahtunutta. Kirjoitin Parnassooon viime kesänä esseen. Mitään sen kummempaa ei seurannut, kuin että runoilijat Henriikka Tavi ja Teemu Manninen aavistuksen ehkä mököttävät syksyn kirjojen julkkareissaan. Tai sitten eivät mököttäneet, haleja vaihdeltiin tavalliseen tapaan.
Seuraavassa jaksossa tunnelma tiivistyi. Henriikka essehti takaisin olettaen, että juuri hänestä on kyse: ”Minun on syytä uskoa, että oma runouteni kuuluu Tontin näkökulmasta ”kokeilevaan avantgarderunouteen”. Runoblogistan säpsähtää hereille: Maaria Pääjärvi, Olli-Pekka Tennilä ja V. S. Luoma-aho kommentoivat suunnasta ja toisesta.
Uusimmassa jaksossa, jota parhaillaan luet, pyydän saada huomauttaa mitä kohteliaimmin seuraavaa:
1) Tarkkuutta lukemiseen ja vähemmän omaan napaan tuijottelua. Lähtötekstissä ei ollut kyse nykyrunoudesta eikä edes kokeilevasta nykyrunoudesta in toto, vaan osasta jonka koko jää määrittelemättä (en tiedä sitä). Ja huomioni oli muutenkin enemmän ulkomaisissa runoskeneissä, kuten tarkkaavainen lukija huomaa.
2) V. S. Luoma-aho tekee hyvän huomion ”Nyt on enää määritelmän laajuudesta kiinni, ymmärretäänkö tämä kommunikaatioksi vai ei.” Näin juuri. Minä olen sillä kannalla, että Luoma-ahonkin kirjoittaminen on nimenomaisesti kommunikaatiota, kuten on tavalla tai toisella kaikki kirjoittaminen. Kysymys ei ole asiasta jonka voisi valita, jokin viesti aina lähtee liikkeelle halusi sitä tai ei.
3) Myönnettäköön Maaria Pääjärven vihjaama guyfawkesmainen salajuoninta. Kysymys heitettiin salavihkaan ilmaan ja siihen toivottiin vastausta. Jos olen Tennilän vastauksen kohdallisesti käsittänyt, hän nostaa käden pystyyn ja ilmoittautuu derridalaiseksi. Menikö oikein? Henriikankin käsi nousee, mutta hän vastaa, että ei todellakaan. No hyvä. Toinen kysymys sitten on, vaikuttavatko itse kunkin teoriafanittamiset tai sellaisten tekstien hylkimiset runojen kirjoittamiseen.
4) Englannissa salaliittoilleelle Guy Fawkesille kävi kehnosti. Jäätyään kiinni 5. marraskuuta kuninkaan räjäytysyrityksestä häntä perin kaltoin kohtelivat. ”Over the next few days, he was questioned and tortured, and eventually he broke.”, tietää Wikipedia. Hui, näinkö tässä käy vai onko parhaillaan käymässä? Fawkesin luonteenpiirteet tosin tuntuvat joiltakin osin miellyttäviltä, aikalaisten mukaan hän oli: ”pleasant of approach and cheerful of manner, opposed to quarrels and strife … loyal to his friends”.
5) Empiirinen kirjallisuussosiologia ei ole erityisen muodikasta akateemisen kirjallisuudentutkimuksen areenoilla nykyään. Jos kuitenkin tehtäisiin empiirinen haastattelututkimus runoilijoiden parissa, pyydettäisiin vastaamaan esimerkiksi kysymyksiin 1) Mitä teoreettista kirjallisuutta olet lukenut? 2) Koetko sen vaikuttaneen kirjoittamiseesi? 3) Jos kyllä, niin miten se on vaikuttanut?
Päästäisiin tästäkin pohdinnasta, sitten.
6 Comments
Jarkko, sen verran vaan, että toi ”syytä uskoa sitä ja tätä” on kanssa vähän sellainen retorinen kikka, ts. kun ei osaa puhua kuin itsestään niin on helpompi puhua itsestään. Toinen syy tähän omakohtaiseen älähdykseen on se, että mun Sanakirjan kritiikeissä toistuu ihan säännöllisesti väite, (viimeisimpänä ja puhdasoppisimpana tuossa Tero Tähtisen Parnasson kritiikissä) jossa se redusoidaan johonkin vulgaariderridaan tai muuhun ”ranskalaiseen”. Sä jouduit nyt vähän sijaismaalitauluksi, kun ajattelin että se on turvallista, koska oot niin kiva! Älä siis suutu.
En mä kyllä aavistanut mököttäväni. Mutta vakavissaan on kyllä typerää kun edelleen törmää tähän oletukseen jostain teoriataustasta jengin kirjottelussa. En nyt tarkota sua välttämättä, Jarkko, mutta ton sun kirjotukses muodollisen hengen näkyy toistuvan edelleen valitettavan usein. Olli-Pekka taitaa nimittäin olla ainoo jonka olen koskaan tavannut runopiireissä näistä aktiivisesti puhuvan, ja sekin tapahtuu oikeastaan vaan kysyttäessä. Sitä ennen joskus 90-luvulla joku näistä tais jossain Nuoressa Voimassa höpöttää. Ja mitä tulee akateemiseen kirjallisuudenteoriaan, sielläkin on kyllä jätetty Derridat homehtumaan jo ajat sitten. Siis kun minä en ole esimerkiksi viimeseen kahdeksaan vuoteen ainakaan törmännyt mihinkään ranskalaiseen, paitsi Deleuze-intoilijoihin kerran Amsterdamissa, eikä ne ees olleet suomalaisia.
Näinkin. Kyllä. Mutta myös Maaria Pääjärven sinänsä mainiosta tekstistä kyllä olen vaistoavani sen tyylistä defensiivisyyttä, että on oltava jotain jota puolustetaan. Ja siis kukaanhan kai ei kiellä taiteen- ja kirjallisuudentutkimuksen laitosten yli lyöneen jälkistrukturalismiaallon vaikutuksia edelleen keskuudessamme. Siis sekä hyvässä että vähemmän. Terveisin nimimerkki minäkin kävin läpi sen vaiheen puuhissani. Jota näköjään vieläkin mietin…koska kaikki kirjoittaminen on kaiketi paitsi kommunikaatiota myös itsereflektiota.
Jos jotain defensiivisyyttä on ilmassa, se on varmaan seurausta siitä että ”kokeelliseksi” leimattu (piti sitä leimaa idioottimaisena eli ei) joutuu aina perustelemaan ja puolustelemaan lähtökohtiaan (”miksi tätä pitäisi lukea runoutena?”) kun taas meinstriimiltä ei koskaan kysytä mitään perusteluja omille esteettisille ratkaisuilleen. Ja yleensä ne perustelujen penäämiset liittyy tähän outoon oletukseen, että kaikki avantgarde on väistämättä jotenkin derridalaista (Jukat Petäjä ja Koskelainen etenkin usein toistelevat tätä väitettä).
Jos henkilökohtaisesti olis pakko alkaa tätä vyyhteä avaamaan, se esteettisen teorian perinne joka esimerkiks mun runouteeni vaikuttaa, sikäli kuin siihen mikään vaikuttaa, on vasemmistolaisen kriittisen teorian perinne: Benjamin, Adorno, Raymond Williams, Bourdieu jne. Näitähän nyt ei jälkistrukturalisteiksi voi kutsua mitenkään päin: kyse on marxilaisuudesta, fair and square. Ja jos mulla joku kielifilosofinen käsitys on, lienee se nykyisen kognitiivisen kielitieteen mukainen, wittgensteinilaisittain värittynyt sellainen. Tietoteoriassa olen pragmatisti ja etiikassa maltillinen objektivisti jolla on konstruktivistisia taipumuksia.
Runoutta en alkaisi näistä kirjoittaa. Miten edes voisin? Pikemminkin pitäis ajatella että mun käsitykseni siitä millainen tää yhteiskunta on, ja millaista ylipäätään on olla ihmisenä tässä maailmassa, on muodostunut suhteessa joidenkin mielestäni fiksujen tyyppien ajatuksiin, ja tietenkin näitä keloja tulee jollain tavalla ilmentäneeksi omassa työssään, silleen temaattisesti.
Luulen, että samantyyppisiä hyvin monialaisia ja epäkeskoja filosofis-esteettisiä taustoja on aika monella, mutta toisaalta useimmat tuntemani runoilijat ei ole edes kiinnostuneita erittelemään tai opiskelemaan mitään akateemisia teorioita kielestä, yhteiskunnasta tai oikeastaan mistään muustakaan. Suuri osa on jopa vihamielisesti kaikkea tämmöistä vastaan. Se mistä ollaan kiinnostuneita on ihan perinteinen runousoppi: sen tutkiminen ja miettiminen, miten runot toimivat, miten kirjoittamisen prosessit ja muodot toimivat, mutta ei tähän mitään filosofiaa tarvita. Kristian Blombergin Tulentekoa-artikkelit meidän lehdessä on hyvä esimerkki tällaisesta funtsailusta, joka perustuu oikeastaan vaan tarkkaan lähilukuun teoretisoinnin sijaan.
Näkisin, että on mielenkiintoista, että aiheesta keskustellaan nyt. Josko sitten päästäisiin purkamaan niitä lähtöoletuksia, joiden pohjalta tehdään esim. sellaisia kritiikkejä, jotka Henriikka mainitsi. Johonkin derridaan vetoaminen on helposti sellainen tuhahtava ele, jolla saadaan jokin leimattua.
Muuten epäilen, että saattaa olla myös virhepäätelmä, että esim. amerikkalaisessa Language-runoudessa olisi varsinaisesti kyse kommunikaation ja ilmaisun mahdottomuudesta. Vaikkakin on selvää, että he ovat Derridansa lukeneet ja keskuudessaan myös noita ”mitä teoreettista kirjallisuutta olet lukenut” -kyselyitä tehneet. Tämäkin on niin laaja ilmiö, että sitä lie vaikea hahmottaa.
Mun piti kirjoittaa aiheesta pidemmin, mutta koska en luultavasti saa sitä aikaiseksi, roiskaisen vaan kommentin vaikka sitten tähän.
Blogi päivitettiin WordPressin uuteen versioon äskettäin ja tässä prosessissa katosi näköjään muutamakin tähän kirjoitukseen ja muihinkin jätetty kommentti. Olen pahoillani. Jos kommentoijilla on tallessa jättämänsä viestit, ne voi lähettää tänne uudestaan.