Elämä ja muita ongelmia. Kai Niemisen kokoelmasta Perimmäisten kysymysten äärellä. Parnasso 5/2004.

Jarkko Tontti: Elämä ja muita ongelmia

Parnasso 5/2004, s. 78-79.

Kai Nieminen: Perimmäisten kysymysten äärellä. Tammi 2004.

Kai Nieminen ei arkaile. Hänen edellinen kokoelmansa oli nimeltään Lopullinen totuus. Kaikesta (2002) ja uusin vuorostaan Perimmäisten kysymysten äärellä.

Ironiaako? Sitäkin, mutta vielä enemmän leppoisaa huumoria ja lempeää pohdintaa. Valinta on rohkea. Kirjallisessa maailmassa isottelu ja syvällisyys ovat olleet poissa muodista jo pitkään, ja etäännyttävän ja pelkurimaisen ironian ainoa todellinen vaihtoehto ovat olleet kirkas huumori ja rehellisyys, siis sellainen selkeä sanataide, joka ei huolehdi siitä, mitä kirjoittajasta jälkeenpäin Etelä-Helsingin kuppiloissa puhutaan.

Kokoelman aloittaa monimielinen pohdinta, jossa asetetaan vastakkain runous ja mietelmäkirjallisuus. ”Mietelmiä ovat kirjoittaneet lukuisat arvostetut tiedemiehet ja -naiset, poliitikot, filosofit, julkisuudenhenkilöt, jopa romaanikirjailijat, harvat runoilijat / Mutta kun nyt olen ajautunut perimmäisten kysymysten äärelle, otan nöyrästi sanani takaisin ja nimitän näitä mietelmiäni runoiksi.”

Tätä alkuasetelmaa seuraa puoli kokoelmallista enemmän tai vähemmän tekosyvällistä päpätystä ja elämänfilosofiaa, joka välillä onneksi ylittää itsensä ja nousee huumoriksi, pilke silmäkulmassa kirjoitetuksi oivallukseksi. Päällimmäinen tunto on epävarmuus elämisen mielekkyydestä ja vanhenemisen mukanaan tuoma ahdistus ja huoli.

Näitä raskautetaan kvasifilosofisella pohdiskelulla: ”Minäkö näin ajattelen? Mikä minussa ajattelee? Olen menettänyt sen minän joka määritteli rajani – se on liuennut, koetan ymmärtää sitä suurempaa kokonaisuutta johon se on liuennut.”

Runominä käpertyy itseensä ja toteaa toistuvasti ”en osaa elää”. Usein tämän lukkiutumisen ja jaarittelun myötä katoaa myös runo runomaisuus. Teksti ei soi eikä laula, se vain puhuu. Pelkkä lyhyys ja molempien reunojen tasaaminen ei tee tekstistä proosarunoa.

Puolivälin jälkeen sisäänpäin kääntynyt pohdiskelu murtuu, kun tekstiin ilmestyy Emmi, jonka kirjan selitysosassa kerrotaan olevan vuonna 2001 syntynyt laulujen laulaja ja viisas opettaja. Runominälle hän on lapsenlapsi, joka vihdoin kertoo jotain oleellista perimmäisistä kysymyksistä: ”Onneksi minut tuomittiin Tosikkojen runoilijoiden uudelleenkoulutusleirille Emmin oppiin.”

Lapsen olemista tarkkailevien runojen jälkeen päästään itse asiaan. Teoksen viimeinen ja pisin osasto on nimeltään ’Lyyrisiä runoja’ ja nyt runominä unohtaa tuskaisen ja ironisen filosofoinnin, joka uhkasi tukahduttaa kokoelman: ”laulelu loppui, nyt on se aika jolloin / isot linnut huutavat: / palokärki, korppi, kurjet ja hanhet.”

Olemisen mieli on löytynyt. Se on runo, ei filosofia eikä aforistinen jutustelu.

Jarkko Tontti