Ikkunasta taivaaseen saakka. Sanna Karlströmin kokoelmasta Taivaan mittakaava. MotMot 2004.

Jarkko Tontti: Ikkunasta taivaaseen saakka – Sanna Karlströmin kokoelmasta Taivaan mittakaava

Runouden vuosikirja 2004 MotMot. WSOY 2005, s. 151-153.

Sanna Karlström: Taivaan mittakaava. Otava 2004.

Yksi merkittävä tapahtuma runorintamalla vuonna 2003 oli Gaston Bachelardin Tilan poetiikan ilmestyminen. Tarja Roinilan suomentamassa ranskalaisjärkäleessä luodataan tilan kokemusta ja poeettista kuvittelua teorian ja filosofian näkökulmasta.

Ja kas, samoihin aikoihin ilmestyi ainakin kaksi kotimaista runoteosta, joissa tilan ja poeettisen kuvittelun teoretisointi pistetään toimeen runona eikä vain runoudesta kirjoittamisena. Toinen näistä oli Saila Susiluodon Huoneiden kirja ja toinen Sanna Karlströmin esikoiskokoelma Taivaan mittakaava.

Yhtäaikaisuus lienee pelkkää sattumaa, mutta kertoo silti jotain, jos ei muusta, niin siitä, kuinka tilallisuus ja tilaa luotaava modernistinen kuvallisuus dominoi edelleen kotimaista runoutta. Silmän runous on ollut pitkään vahvoilla ja jättänyt rytmillisen keinuttelun kauas taakseen, räväkämmästä irrottelusta puhumattakaan. Vaikka modernismia opetellaan nykyään jo kirjallisuushistorian opintokokonaisuuksissa, on sen ote Suomen kirjallisuusinstituutioista edelleen vankka. Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon voitto ei mennyt vallankumoukselliselle uudistajalle vaan tradition tuntijalle ja jatkajalle.

Kuten filosofi Bachelard myös Karlströmin tekstien runominä oleilee runsaasti kotona, ainakin tekstin pinnan tasolla. Sängyssä pyöritään, pöydälle viritetyn shakkilaudan yli kumarrutaan ja ennen kaikkea tähyillään yhä uudestaan ja uudestaan ikkunaa ja ikkunasta. Nukun tämän vuodenajan, nukun sinut, huoneen / valokuvat, verhottomat ikkunat, joista näkee muistavansa.

Ikkuna rajana, himmeänä peilinä ja pintana aukeaa moneen suuntaan, myös ja varsinkin runominään itseensä. Samalla ikkunan kautta koti avautuu kaupunkiin, läpinäkyvän pinnan puhkaisten subjekti kietoutuu maailmaan. Kieli läpäisee lasin jättäen sen samalla ehjäksi.

Mutta Karlströmin teoksen kaupunki ei ole viime vuosina esiinnoussut proosarunokundin yksinäinen harhailunäyttämö. Taivaan mittakaavan runominä tähyää taivaalle ja kaupungin reunoille. Puita ja lintujakin kaupunkikuvaan mahtuu, jopa metsää. Runojen kokija ei rakasta laatikkotaloilla ja äijäpatsailla täytettyä kivikylää. Ihmiselle ei ole betonin, valtateiden ja monumenttien puristuksessa tarpeeksi tilaa. Kaikki on valmista ulkona kuunvalossa / ontto puisto, patsaan suu / on musta ja kuiva / peltikatto heijastaa taivaan takaisin.

Ja sitten se arkkitehti. Arkkitehdin olemisen runottaminen on kaupungin kaupunkimaisuuden oivaa luotaamista. Teoksen toiseksi paras osio Arkkitehti läpivalaisee armottoman rehellisesti ja tarkkanäköisesti modernin arkkitehtuurin kaikessa kolkkoudessaan. Tilallisuuden teema huipentuu. Kaikki on valmista eikä suunnitelmiasi tarvita / vesihana tippuu tyhjässä huoneessa. Arkkitehti on paitsi puhuttelun ja havainnoinnin kohde myös jotenkin säälittävä olento kaikessa kulmikkuudessaan ja suunnitteluvimmassaan. Tämän runominä ymmärtää ja ottaa arkkitehdin syliin. Mitä muutakaan niille voisi tehdä?

Karlströmin runokieli on niukkaa ja kuulasta. Kaikki turha on karsittu kun tavoitteena on ollut kirkkaimmista kirkkain runokuva. Ja tässä myös onnistutaan, vaikka välillä vähäeleisyys tuo jo mieleen aforismin. Taivaan mittakaavaan olisi mahtunut hyvin myös jokunen pitempi runorevittely, jolla modernistisia teräviä kuvarunoja olisi nostettu vielä voimakkaammin esiin vastakohdan valolla.

Harva nuori runoilija haluaa nimetä selkeitä esikuvia kirjoittamiselleen, vaikka vaikutteita kaikki toki ottavat. Voiko olla haavikkomaisempaa säettä kuin ”ja puut kuin pilvet kuin puut matalalla”? Kun tradition vaikutus myönnetään ja se työstetään oman kokemuksen kautta omaksi kieleksi on tulos komeinta mahdollista. Parhaimmillaan Taivaan mittakaava on juuri sitä.

Vaikka tilan kokemus dominoi kokoelmaa, vaikutuin vahvimmin osiosta Pienet tytöt, jossa tilaan keskittyminen ja runokuvan hetkellisyys saa halkeaman tai ainakin särön. Nyt tilan poetiikan vierelle astuu unohdettu sisarpuoli, muisti ja ajan poetiikka: Vasta kun huoneet ovat tyhjiä / muistuvat esineitten paikat mieleen / ja kun sisälle ei enää pääse / alan varovasti kulkea portaissa / ensimmäistä kertaa. Suhde kotipaikkakunnalle jääneeseen äitiin on usean runon aiheena, isää ei mainita ainakaan suoraan. Äitisuhde kitkakohtineen silloittuu lapsuudesta nykypäivään vaivattomasti, mennyttä, varsinkaan lapsuutta, ei pääse pakoon vaikka kuinka pyristelisi. Ajan ja muistamisen tematiikka olisi voinut olla korostuneemmin esillä. Ei ole mikään välttämätön luonnonlaki, että runon täytyy olla kameranvälähdys nyt-hetkessä. Myös jatkumosta ja kestosta on runon muodoksi.

Viimeisessä osiossa Nähtävyydet liikutaan jälleen kaupunkimaisemassa. Tosin nyt ei välttämättä enää koti- tai asuinkaupungissa. Lukija kokee katselevansa lomamatkalla otettuja valokuvia, kirkkoja ja patsaista ihmetellään, tuuli riepottaa karttaa. Jotain puuttuu tai jää kuvan reunojen yli, runojen kokija ei viihdy varauksettomasti tässäkään nimettömäksi jäävässä ympäristössä. Kuin joku sanoisi toistuvasti: ”Voiko kukaan olla kaupungissa täysin tyytyväinen”?

Esikoiseksi Taivaan mittakaava on mitä vahvin, paljon enemmän kuin vain ’lupaava’. Esikoispalkinto meni oikeaan osoitteeseen. En liene ainoa joka jo odottaa seuraavaa teosta.

Jarkko Tontti