Kaksi sananvapautta

Jarkko Tontti: Kaksi sananvapautta

Kleio 2/2022.

Lue myös: Tarkoituksista ja keinoista. Esseitä. Docendo 2022.

Lue myös: Sananvapaustaantumasta ja historiasta. Defensor Legis 2/2023.

Lue myös: Globaali sananvapauskriisi ja oikeuskulttuuri. Lakimies 7-8/2023.

Vuonna 399 eaa. Ateenan kansankokous tuomitsi filosofi Sokrateen kuolemaan. Kärkkään keskustelijan rikoksiksi luettiin nuorison turmeleminen ja se, ettei hän kunnioittanut valtion jumalia.

16. lokakuuta 2020 Abdouallakh Anzorov leikkasi historianopettaja Samuel Patyn pään irti veitsellä. Opettaja oli käsitellyt tunnillaan sananvapautta ja näyttänyt oppilaille profeetta Muhammedia esittäviä pilakuvia. Ranskan ulkopuolella läheskään kaikki eivät asettuneet puolustamaan sananvapautta. Suomen Kuvalehden politiikan kommentaattorin Antti Ronkaisen mukaan oleellista oli se, että: ”Macronin jihad-jahti vieraannuttaa ja radikalisoi musliminuoria entisestään.”

Suomi on Pohjoismaista ainoa, jonka rikoslaista löytyy yhä arkaainen jumalanpilkkakriminalisointi. Islanti kumosi sen vuonna 2015, Tanska 2017. Suomessa asiasta ei edes keskustella, ja sananvapauden puolustajat ovat kaikonneet olemattomiin muutenkin. Symbolisesti hyvä hetki dekriminalisointiin olisi ollut muutama vuosi sitten, kun kirjailija Hannu Salaman jumalanpilkkatuomiosta tuli kuluneeksi viisikymmentä vuotta.

Surullisinta Sokrateen kuolemantuomiossa oli se, että antiikin Ateena oli ollut hänen aikanaan ainutlaatuisen demokraattinen valtio, jossa vallitsi laaja sananvapaus. Suurin osa ihmiskuntaa eli silloin yhteisöissä, joita hallitsivat despoottiset yksinvaltiaat. Ateenassa sen sijaan kansankokouksissa yhteisistä asioista saivat keskustella ja päättää kaikki yli 20-vuotiaat miehet. Nykynäkökulmasta on tietysti erittäin ongelmallista, että orjat, naiset ja ulkomaalaissyntyiset oli suljettu demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle. Mutta omana aikanaan Ateenan demokratia oli jotain aivan poikkeuksellista. Mitä päätöksentekoon tulee, se oli demokraattisempi järjestelmä kuin melkoinen osa nykyajan valtioista.

Ateenalaisilla oli kaksi termiä, joilla he kuvasivat sananvapautta. Toinen oli isēgoría.Se tarkoitti puheoikeutta kansankokouksissa, joissa valtion asioista päätettiin. Ne aloitettiin kysymyksellä ”Kuka haluaa puhua?” Parrhēsía taas tarkoitti yleistä suorapuheisuutta ja sen vapautta. Ateenalaiset saivat vapaasti ilmaista mielipiteensä myös kansankokousten ulkopuolella. Tämän turvin filosofia, teatteri sekä yleinen vapaan keskustelun ja väittelyn perinne kukoistivat Ateenassa.

Sokrates oli ennen kaikkea parrhēsían mestari. Hän keskusteli uupumatta Ateenan torilla eli agoralla kaikkien ihmisten kanssa. Sokrates oli totuuden etsijä, joka paljasti periksiantamattomalla kyselemisellä ihmisten tietämättömyyden ja kaksinaismoralismin eli kaksoisstandardit. Sokrates ei ollut miellyttävä ja kohtelias ihminen vaan monessa mielessä ärsyttävä ja loukkaava paljastaessaan toisten uskomusten kestämättömyyden. Siksi hän sai paljon vihamiehiä. Jos ateenalaisilla olisi ollut sanavarastossaan termi ”vihapuhe”, olisivat Sokrateen vihamiehet käyttäneet sitä kuvaamaan hänen tekemisiään.

Parrhēsían turvin kehittyi myös ateenalainen teatteri. Esimerkiksi Aristofaneen näytelmissä ivailtiin armotta kaikkia, myös poliittisia johtajia ja jumalia, kuten Dionysosta. Melkein missä tahansa muualla tuohon aikaan näytelmäkirjailijan elämä olisi päättynyt hyvin pian tällaisten näytelmien esittämisen jälkeen. Samoin käy melkoisessa osassa maailman maita vieläkin.

Mitä nykypäivän Suomeen tulee, isēgoríalla menee varsin hyvin. Eduskunnassa, kunnanvaltuustoissa ja muissa päätöksentekoelimissä kaikilla on puheoikeus ja mielipiteiden kirjo onkin melkoinen. Erinomaista. Kun erilaiset mielipiteet iskevät toisiaan vasten, löytyy lopulta niistä kestävin. Tätä parempaa keinoa toden tiedon ja parhaan ratkaisun etsimisessä ei ole vielä keksitty.

Parrhēsíalla sen sijaan on yhä vähemmän puolustajia. Melkein aina kun sananvapaudesta nykyään keskustellaan, nousee esiin suoria tai epäsuoria hiljentämisyrityksiä. On syntynyt loukkaantumisen kulttuuri, jossa nykyajan agoralla eli sosiaalisessa mediassa ei enää vastata kärkkäille keskustelijoilla, vaan heidät yritetään vaientaa. Usein tämä tapahtuu kehystämällä heidän sanomisensa loukkaavaksi ”vihapuheeksi” tai ”öyhöttämiseksi”.  ”Sananvastuu” on yksi viljalti viljellyistä retorisista vaientamiskeinoista. Juuri kukaan ei uskalla kannattaa sananvapauden vahvistamista. Journalistitkin ovat kiinnostuneita lähinnä omasta sananvapaudestaan, ns. lehdistönvapaudesta, eivät sananvapaudesta kaikille yhteisenä ihmisoikeutena.

Vihapuheen käsite on äärimmäisen epämääräinen, sitä on mahdotonta määritellä tarkasti. Lainsäädännössä sitä ei mainita ollenkaan. Jyväskylän yliopiston selvitys ”Viha vallassa” ilmentää hyvin nykyään yleisiä sananvapauden rajoittamisyrityksiä. Siinä vihapuheen yhteydessä mainitaan esimerkiksi kirosanat kuten ’paska’ ja ’saatana’, samoin ’kyttä’ ja ’reppana’. Tämän myötä vihapuhetta onkin sitten melkein koko suomenkielinen romaanikirjallisuus. Roviolle vaan. Vihapuheen tulkinnanvaraisuus ja epätietoisuus kielletyn ja sallitun rajasta johtaa itsesensuuriin, joka on sensuurin tehokkain muoto. Siitä hyötyvät ne, jotka ovat vallassa eivätkä pidä arvostelusta.

Usein näkee myös helpon yleistyksen ”sanat johtavat tekoihin”. Onko tosiaan näin? Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksessa viharikollisuudesta Suomessa vuonna 2019 selvisi, että viharikosten määrä oli kokonaisuudessaan laskenut, viidenneksellä edelliseen vuoteen verrattuna. Rikostilastoista selviää, että yleensäkin rikollisuus on Suomessa vähentynyt jo vuosikymmeniä. Olemme vähemmän väkivaltaisia toisiamme kohtaan kuin melkeinpä milloinkaan aikaisemmin Suomen historiassa.

On tietysti olemassa ihan oikeaa vainoamista, joka kaventaa ilmaisunvapautta. Kyse on usein ulkomailta toteutetusta aggressiivisesta propagandasta, jonka uhriksi Suomessa on joutunut esimerkiksi toimittaja Jessikka Aro. Hän on tutkinut Venäjän informaatiovaikuttamista Suomessa. Jos sanaa ”vihapuhe” ylipäänsä halutaan käyttää, varattakoon se näihin selviin ja äärimmäisiin ilmiöihin.

Avoimella yhteiskunnalla on hintansa. Aina on ollut ja tulee olemaan ihmisiä, jotka käyttävät sananvapautta ja muita oikeuksiaan typerällä tavalla. Toreilla ja turuilla huudellaan mitä sattuu. Näin on aina ollut. Mutta jos emme ole valmiita maksamaan tätä hintaa, liberaalin demokratian perusta on vaarassa murentua. Sokrateen kohtalo osoittaa, että demokratiat voivat tuhota omat perustavat periaatteensa myös itse.

Jarkko Tontti

Kirjoittaja on kirjailija ja oikeustieteen tohtori. Hän on julkaissut romaaneja, esseekokoelmia ja runoteoksia vuodesta 2006 lähtien.