Kieli, tarina ja kirjailijan muut välineet. Parnasso 3/2010.

Jarkko Tontti: Kieli, tarina ja kirjailijan muuta välineet

Parnassso 3/2010, s. 13-15.

Kirjoitus perustuu Suomen estetiikan seuran vuosijuhlassa 4.12.2008 pidettyyn esitelmään

Nyt jo akateemisen kärkimuodin asemansa menettänyt jälkistrukturalismi julisti kommunikaation mahdottomuutta. Kieli ei yhdistä vaan erottaa, välittää lopultakin vain sitä, ettei se voi välittää. Mitään radikaalia tai uutta tässä väitteessä ei ole. Perimmäisen ilmaisemattomuuden ja ymmärtämisen mahdottomuuden sanomaa on filosofiassa toitotettu vähintään Nietzschestä alkaen. Jonkinlainen teoreettinen huipentuma saavutettiin Jacques Derridan tuotannossa, jonka kiehtovuuden ylittää vain sen hätkähdyttävä laajuus.

Ilmaisemattomuuden ajatus on vaikuttanut eurooppalaiseen dadaismiin, surrealismiin kertaustyyleineen, yhdysvaltalaiseen language-runouteen ja niin sanottuun konkreettiseen runouteen, joka on vahvoilla naapurimaassamme Ruotsissa. Vaikuttaa siltä, että osa nykyrunoudesta on ottanut tehtäväkseen teoreettisen näkökannan runottamisen. Osasta runoudesta on tullut eräänlaista aputiedettä, teoreettisen sanoman popularisoimista. Samalla joistakin runoilijoista – etenkin Yhdysvalloissa – on tullut kansankynttilöitä, jotka kokevat tehtäväkseen valistaa teoriaa hylkiviä massoja vihdoin löytyneestä totuudesta kielen olemuksesta. Ongelma on sama kuin sellaisessa poliittis-yhteiskunnallisessa runoudessa, jossa tärkeäksi koetun sanoman julistaminen ohittaa sanomisen taidon.

Kirjallisuudessa ja taiteessa yleensäkin tärkeämpää kuin mitä sanotaan, on kuitenkin se miten sanotaan.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö eri kokeellisuuksien runokoulukunnista olisi viime vuosina pulpahtanut maailmaan mitä oivallisinta runoutta. Osa on esoteerista singulaarisönkötystä ja sisäänpäinkääntynyttä muminaa, mutta osa on hulvatonta kielellistä rallattelua, joka on tuonut ulottuvillemme aivan uusia kielen käytön rekistereitä. Vanha totuus runoudesta kielen uudistajana pitää edelleen paikkansa, kuten edellä mainitut runosuuntaukset  osoittavat.

Ongelma ei ole kokeilevassa avantgarderunoudessa vaan taustateorioissa. Siellä vaanii lähtökohta, jota kutsuttakoon nietzscheläis-derridalaiseksi virhepäätelmäksi. Se menee näin: Koska täydellinen kommunikaatio, toisen ihmisen tai tekstin ymmärtäminen on mahdotonta, on kaikki ymmärtäminen mahdotonta.

Väärin. Se, että kaikki ymmärtäminen, runoudenkin, on toisin ymmärtämistä ja väärin ymmärtämistä, ei tarkoita, että kommunikaatio olisi mahdotonta. Runo on yhä ja edelleen viesti, jollekulle kirjoitettu sanoma, joka halutaan saada ymmärretyksi. Tämä on kaikkien tekstien, myös jälkistrukturalististen kieliteorioiden, ja kaiken puheen välttämätön ominaisuus. Puhe on puhetta jollekulle, runo on kirjoitettu lukijalle, luettavaksi ja ymmärrettäväksi. Toki painottaen sitä, että kaikki ymmärtäminen ja lukeminen on välttämättä toisin eli kirjoittajan kannalta väärin ymmärtämistä.

Puhumattakaan siitä, että esimerkiksi surrealismi ei ole enää pitkään aikaan ollut surrealismia vaan realismia. Tämän toteamiseksi ei tarvitsee vain viipyä hetki internetin keskustelupalstoilla tai tositeeveeohjelman äärellä. Runous joka uusintaa kulttuurin automatisoituneimpia muotoja, tarjoaa vain ironisen eleen, etäännytettyä kritiikkiä vailla vaihtoehtoa, jota tarjota tilalle. Ironia on loppupeleissä helppoa, se on pelkurin valinta.

Ratkaisu kulttuurin ja kielen kriisiytymiseen ei siis ole alistuminen ja ironinen  pelehtiminen kaikkein irvokkaimmilla kielenkäyttötavoilla, vaikka tämä toisinaan tarjoaakin ajatuksia herättävää luettavaa. Sen sijaan runous, ja kirjallisuus yleensäkin on parhaimmillaan kielen uusien mahdollisuuksien tutkimista, ennen havaitsemattomien keinojen etsimistä, joilla kurkottaa kohti lukijaa. Kaikesta hälinästä huolimatta kirjailija punkeaa kohti toista, lukijaa tai kuulijaa, jolle kommunikaatio on osoitettu. Säpäleiseksi kollaasiksi muuttuneessa sosiaalisessa todellisuudessa lukijan, aina kaukaiseksi jäävän toisen, vakavasti ottaminen on mitä tärkein tehtävä.

Entä käytännössä? Päätoimisella kirjailijalla ei ole työkalupakissaan muuta kuin kielensä, ja tällä taidolla pitäisi saada juustoa leivän päälle. Lähes kaikki kirjailijat hankkivat lisätuloja kirjoittamalla eri joukkoviestimiin eli mediumeihin; ilmaisu, joka näinä latinan taidon heikentymisen vuosina on vääntynyt muotoon ’medioihin’. Media, alun perin monikko latinan sanasta medium eli ’välillä oleva’, tarkoittaa nykyään tiedon kantajaa, kuten Google, tuo informaatioyhteiskunnan suvereenin vallan haltija meille kertoo.

Internet on työntynyt kirjallisuuteen kuten teknologiset innovaatiot yleensä kulttuurin vanhoihin muotoihin. Jotain on muuttunut, suuri osa on pysynyt ennallaan.

Paljon puhutaan verkkokirjoittamisesta ja blogeista uutena kirjallisuuden julkaisukanavana. Tällä hetkellä ilmiö on edelleen marginaalinen. Moni kirjailija toki pitää blogia, mutta se ei vielä ole muuttanut varsinaisten kaunokirjallisten tekstien julkaisukanavia oikeastaan millään lailla. Kirjat tulevat edelleen pääosin kustantamoista, joilla on tarjota kirjailijalle tärkeitä palveluita, kuten kirjan pääsy lukijan syliin (tätä kutsutaan markkinoinniksi) sekä tärkein kaikista eli ammattitaitoinen kustannustoimittaja.

Kun uusi teknologia saapuu markkinoille, hyvin usein sen lyhyen aikavälin merkitystä liioitellaan. Kun televisio keksittiin, aavisteltiin radion kuolevan pois. Tämä ei ole toteutunut, vaan radio on yhä suosituimpia mediumeja, tai siis medioita. Internetistä puolestaan on ennustettu television ja lehdistön tappajaa.

Yhtä usein kuin uuden teknologian tuomia lyhyen ajan muutoksia liioitellaan, muutoksen vaikutuksia pitkällä aikavälillä ei käsitetä. Näin aavistan tapahtuvan myös internetille ja sähköiselle kirjalle. Voi olla, että kirjailijan blogin lukijayhteisön kommentit korvaavat joskus kustannustoimittajan antaman palautteen. Voi olla, että muutamassa vuodessa sähköinen kirja humahtaa arkeen ja kirjat ja lehdet ladataan lukulaitteeseen netistä. Voi olla, että kustantamot ja kirjakaupat kirjailijan ja lukijoiden välissä muuttuvat tämän myötä joskus tarpeettomiksi.

Vielä tämä aika ei ole tullut. Paperisia kirjoja julkaistaan ja luetaan Suomessa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Puhe kirjan kuolemasta on ollut lievästi sanottuna liioittelua.

Todennäköisempää kuin uusien mediumeiden dramaattiset vallankaappaukset on rauhanomainen rinnakkaiselo uusien ja vanhojen välineiden välillä. Paperinen kirja on rapsakka käyttöliittymä. Meillä kaikilla on hyllyissämme kirjoja joita tuskin koskaan tulemme lukemaan, mutta joista emme hankkiudu eroon. Kirja on myös esteettinen objekti.

Hyvin pitkällä aikavälillä aavistan suuren osan kirjoittamisesta ja julkaisemisesta siirtyvän tavalla tai toisella sähköiseen muotoon. Jo nyt kustantamoissa on havahduttu tietokirjojen myynnin laskuun. Tietyntyyppisen informaation hakemisessa internet Wikipedioineen on ylivoimainen verrattuna perinteisiin tietokirjoihin.

Muutoksen vaikutuksia on vielä vaikea arvioida. Tarinaan – ja kieleen jolla tarina välitetään – vaikuttaa käytännöllinen väline, jolla tarina kulkeutuu tekijältä kokijalle. Kirjallisuus suullisena jutusteluna nuotiotulilla oli toisenlaista kuin antiikin maailman julkisiin lukutilaisuuksiin kirjoitettu kirjallisuus. Nyt vallitseva kirjallisuuden olemisen tapa, yksin hiljaa lukeminen on luonut omanlaisensa kirjalliset muodot ja sisällöt, jotka eroavat kirjallisuudesta, joka elää maailmanverkossa hypertekstinä tai blogissa lukijoiden kommentoitavana.

En kuulu siihen joukkoon, joka surisi kirjaesineen mahdollista katoamista tai siirtymistä joskus tulevaisuudessa marginaaliin. Suhteeni kirjallisuuteen ei ole fetisistinen. Vaikka käytännöllisen välineen merkitystä ei pidä vähätellä, kieli jolla tarina kerrotaan on kirjallisuudessa yhä tärkeintä, näin oli myös ennen kuin kirja keksittiin. Kieli on ja pysyy ihmisten välissä.

Jarkko Tontti