Mellerin jälkeen, runot. Arto Mellerin Kootuista runoista

Jarkko Tontti: Mellerin jälkeen runot

Arto Melleri: Runot. Toimittanut Martti Anhava. Otava 2006.

Runouden vuosikirja 2006 MotMot. WSOY 2007, s. 142-145.

Joka runolle ryhtyy, varokoon. Runoilijan minuus ja runot kaikkine ristiriitaisuuksineen ovat sivuseikka, niiden tilalle tulee luokitus, armotta ja aina. Joku on kastehelmessä kylpevä luontolyyrikko, joku rakkauden punahehkuinen apologeetta. Joku luotaa naiskokemusta ja joku on kuiva & akateeminen ajatusrunoilija. Joku on vaikea ja esoteerinen singulaarisönköttäjä, joku kirjallisten piirien väheksymä populäärikynäilijä. Kun leima kerran on lyöty, mitään ei ole tehtävissä. Luokittelu seuraa runoilijaa kirjojen sisällöstä riippumatta. Kuka sanoikaan, että ihmisiä on vain kahdenlaisia, niitä jotka luokittelevat toisia ja niitä jotka eivät luokittele?

Arto Mellerin kohtaloksi tuli olla juoppo, huumehöyryinen rentturunoilija ja viimeinen bohemialainen, sukupolvensa Saarikoski. Martti Anhava muistelee koottujen runojen jälkisanoissa, että vaikka Mellerille tyrkytettiin Saarikosken manttelia suunnasta jos toisesta, hän ei tähän rooliin oikeastaan kyennyt. Arto Melleri ei osannut ottaa rooliaan vakavasti vaan nauroi myös itselleen, toilailuilleen ja runoudelleen. Näin hän asetti sanansa jo ennen esikoiskokoelmaa: ”Kirjoitin runoa, / puberteettista, raivokasta, / pystytin pateettisuuden kulissit / ja kaadoin ne kumoon salaivalla”

Mellerin runous on vaikea tapaus. Ei vähiten siksi, että häntä ei edes väkivalloin voi liittää mihinkään koulukuntaan. Pekka Tarkan mukaan hän edusti ’uutta subjektivismia’, joka irtautui ajankohtansa valtavirtarunouksista, miniatyyrilyriikasta ja marxilaisista ohjeistuksista.

Totta onkin, että monista Mellerin allekirjoitusta kantavista runoista piirtyy esiin vahva romanttinen Minä, kokija jolla on väkevä oma näkemys maailmasta ja ihmisen paikasta siinä, tai pikemminkin paikattomuudesta.

Ensimmäiset tekstinsä vuonna 1956 syntynyt Arto Melleri julkaisi jo teininä Kontakti-sarjan kirjoina. Myös runoja tuli viljalti jo 70-luvun alussa. Varsinainen esikoiskokoelma oli Schlaageriseppele (1978), jonka kantava teema on irtautuminen harvapiirteisen Pohjanmaan puitteista. Runominä lähtee ikuiselle interrailille, jonka matkakertomuksia saimme lukea aina viimeiseen kokoelmaan, vuoden 2004 Arpiseen lemmensoturiin saakka.

Pohjanmaa pilkahtaa esiin myös esikoisen jälkeisissä kokoelmissa silloin ja tällöin. Vuoden 1982 Mau-Maussa Pohjanmaa rinnastuu New Orleansiin ja Yhdysvaltojen Etelävaltioihin: ”Ku-Klux-Klanin lakanat hulmuavat lakeuden yllä / tämä tie vie New Orleansiin, / Kaustisen kautta, / ja Syvän Etelän taivaanrannassa / sammuvat Kälviän kirkonkylän valot.”

Ollaan veitsenterällä. Vain aavistuksen päässä on teinimäinen tunnehurmos, pateettis-huvittava känniuhoaminen. Mutta huumori ja tarkkakatseinen itseironia pelastavat monet runot; jotkut niistäkin, joita lukiessa lukijaa yhtenään uhkaa vaivautunut olo, myötähäpeä iskelmämäisten latteuksien viljelemisestä.

Mellerin kuvasto on mitä jylhin. Rappiota, haaksirikkoja, uppoamista ja hajoamista, kaatuvia kaupunkeja  ja vajoavia mantereita, ratsuin kiitäviä sanansaattajia öisillä aroilla. Kaikesta turhasta roinasta huolimatta yleisvaikutelmaksi jää, että runo kestää. Lukijalle tulee lämmin olo. Hitto soikoon, joku on vielä tosissaan, kirjoittaa Runoja isolla ärrällä olematta silti tosikko.

Mau-Maussa Mellerin runouteen ilmestyy maneereja, joista voi olla montaa mieltä. Säkeiden keskellä viljellään viljalti kolmea pistettä… ja niiden lopuissa huudahdellaan totisin huutomerkein! Nämä keinot eivät välttämättä ole käyttökelvottomia nykyrunoudessakaan, mutta ainakin Mau-Maun muuten mitä vaikuttavimman avausrunon tehoa ne heikentävät. Samoin käy kokoelman monelle muulle kunnianhimoiselle runorevitykselle.

Vallitsevaa Melleri-kuvaa purkaa useista runoista paistava kulttuurihistoriallinen suvereenius. Kuten Tero Valkonen kirjoitti vuoden 1997 MotMotissa Puukkobulevardi-kokoelmasta, Melleri on oppinut runoilija. Hän toi sen esiin luontevilla viitteillään milloin mihinkin aate- ja maailmanhistorian henkilöön tai tapahtumaan. Runot eivät tästä huolimatta ole oppimestarimaisia luentoja ja lukeneisuuden esittelemistä, vaan ne toimivat ja soljuvat. Kun tietää ja tajuaa tarpeeksi, ei tarvitse koreilla eikä koristella runojaan. Sen sijaan voi omasta paikastaan tarkata ja vinosti kommentoida kirjallista traditiota ja koko kulttuurisen kaanonin ideaa, kuten Ilmalaiva ’Italia’ – kokoelman (1980) runossa Kirjaston ’Filosofia’ -hyllyn katveessa: ”Kuka seisoisi sanojensa takana / kun katederi kerran / on sitä varten tehty, / minä istun kirjaston ’Filosofia’ -hyllyn / katveessa / hämähäkinseittien pehmentämässä valossa, / ajattelen lainata jotain”

Historia ja mytologia ovatkin Mellerin runouden yksi vahvimpia juonteita, lopultakin paljon tärkeämpiä kuin Speedyn ja viinilasin kanssa seurustelusta kertovat sekoilusäkeet. Näitäkin toki riittää, baareja, piikkejä ja muuta haukotuttavaa höttöä. Kööpenhaminan Christianiassa käydään ja valittujen mestarien rockia kumarretaan, ei toimi, kertakaikkiaan ei toimi. Eroottisen rakkauden kuvaukset ovat myös Mellerin vahvaa alaa, suoraa muttei pornoa.

Mielenkiintoisen lisän Mellerin runoilijakuvaan tuovat hänen kirjoittamiensa näytelmien runo- ja lauluosuudet, jotka on liitetty nyt ilmestyneisiin koottuihin runoihin. Näytelmäkirjallisuutta ei pahemmin julkaista, surullista kyllä, minkä myötä tärkeä osa kirjallista perinnettämme uhkaa kadota unohdukseen.

1980-luvun lopussa ja 1990-luvulla Mellerin runoista katoaa kielellinen räiskähtävyys ja yleinen intomielisyys. Jotain on liuennut pois. Vuoden 1991 Finlandia-palkitussa kokoelmassa Elävien kirjoissa tullaan lähelle vanhoja tuntoja, mutta jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Silti välillä pilkahtaa esiin pohdittu näkemyksellisyys, jossa vimma ja viisaus yhdistyvät.

Vaikka ilmaus voi joidenkin mielestä olla huvittava, väitän, että Mellerin runoutta luonnehtii selväpäisyys. Arto Mellerin runot kielellistävät runoilijan omaa kokemusta ja samalla kaikkien kokemusta ihmisenä olemisen ehdoista. Paino on toki tietyllä laidalla, vihassa ja rakkaudessa, iskelmien ja myyttien maailman runottamisessa, mutta Melleri tiesi mitä teki ja mitä jäi tekemättä. Hän tajusi, että vain kieli voi ihmisiä yhdistää, vajavaisesti ja takellellen, mutta silti.

Jarkko Tontti