Paatista ja ihmisenä olemisesta

Tapio Koivukari: Se paatt men jo. Runoja. Johnny Kniga 2025.

Parnasso 3/2025, s. 60.

Mittavan romaani- ja novellituotannon kirjoittanut Tapio Koivukari (s. 1959) yllätti vuonna 2014 esikoisrunokokoelmallaan Viäläk teils se paatt o (Johnny Kniga). Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen Rauman seudun ja meren kuvaajana tunnettu Koivukari palaa runouteen uudella kokoelmalla Se paatt men jo.

Koivukarin teosten kieltä voi kutsua vahvasti raumalaisvaikutteiseksi. Ne eivät ole puhdasta Rauman murretta, vaan kirjakieltä, johon on ripoteltu murretta – välillä enemmän, välillä vähemmän. Jotkut murresanat aukeavat helposti, toisten kohdalla sisäsuomalainen lukija totisesti tarvitsee teoksen loppuun sijoitettua sanastoa. Miten muuten voisi tietää, että trekol on puutarha ja trumffat tarkoittaa törmäämistä?

Hetkittäin lukijasta tuntuu kuin olisi lukemassa vieraalla kielellä kirjoitettua teosta. Voi myös olla, että joidenkin sanojen hienosyiset merkitykset jäävät Rauman murretta osaamattomalta saavuttamatta.

Koivukarin kokoelma on nykyrunouden kentässä poikkeuksellisen omaleimainen teos. Varpaat ovat syvällä kotiseudun mullassa, kieli kumpuaa tienoosta ja sen ihmisistä. Silti teos liikkuu sujuvasti ajan ja paikan halki, yhdistäen henkilökohtaisen kokemuksen laajoihin kulttuurisiin, historiallisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin.

Aluksi otetaan mittaa isoista asioista. Ensimmäisessä runossa Hahk ja kui mailm alkus sai Kalevalan myytti maailman synnystä kirjoitetaan uusiksi. Raamatusta ammennetaan myös, esimerkiksi runoissa Ihmsem poik, Tuhlajapoik ja Faaraonkokk.

Toinen osio, Ympärs ämpärs, vie runomatkalle muun muassa Baskimaan Zumaiasta Võrumaan, Tarttoon ja Peipsijärven rannalle Viroon. Italian Assisissa ”soivak kirkonkello Jumalan köyheliini muistoks”. Islannissa, jossa Koivukari itsekin on asunut, viivytään usein. Samalla matkataan muistoissa. Murmanskilaisen konemestari Nikolain kanssa kahvitellaan ja elämän mittaan kohdattuja ihmisiä muistellaan, kuten Finnuria: ”Mää ja frou muutetti mantrem pual // sää jatkoi // kupi otto varsinki // sun tiäs rupes olema vähä semn…sumune.”

Viimeisessä osiossa Huonett ja sukku luodataan ylisukupolvisuutta ja perintöä, jonka menneiltä ihmisiltä saamme. Kuulemme Isä opetuksi: ”Jos anta liikka löyssi // seil ruppe jälles flagama // ja faart toppa siihem paikka”. Teoksen nimirunossa jätetään jäähyväiset vanhalle, täysin palvelleelle veneelle. Sotavuosien jälkiä ihmisissä muistetaan myös.

Yleiskieleen tottuneelle murteen lukeminen tuo usein tahattoman humoristisen sivuvivahteen, vaikka kirjoittaja ei sitä tavoittelisikaan. Murrerunoilla takavuosina suuren suosion saavuttaneen Heli Laaksosen runoja luettiin ja kuunneltiin hihitellen. Koivukari kuitenkin onnistuu yhdistämään murteen ja kirjakielen tavalla, joka tekee lukukokemuksesta poikkeuksellisen. Murre ei ole vain koristeellinen, vitsikäs tai nostalginen elementti, vaan se tuo omanlaisensa kulman käsiteltyihin teemoihin. Muoto ja sisältö nivoutuvat yhteen. Murresanat ja -rakenteet tekevät runoista puheenomaisia, mutta samalla harkittuja ja rauhallisia rytmiltään. Jotkut teoksen runot tuovat mieleen suullisen kertomusperinteen. Monissa runoissa on melankoliaa muuttumisen, vanhenemisen ja katoamisen äärellä – mutta myös elämänvoimaa ja huumoria. Parhaimmillaan arkiset havainnot yhdistyvät universaaleihin kysymyksiin ilman turhaa paatosta.

Jarkko Tontti