Piraattiaatteen nousu ja uho

Jarkko Tontti: Piraattiaatteen nousu ja uho

Teoksessa Viisastuminen sallittu. Esseitä. Kosmoskirjat 2016.

Vuonna 560 Irlannissa tunteet kävivät kuumina. Pyhä Finnian oli lainannut kirjansa Pyhälle Columballe, joka oli tehnyt siitä kopion ilman Finnianin lupaa. Kyseessä oleva teksti, Cathach, on vanhin säilynyt irlantilainen käsikirjoitus. Kyseessä on psalmivalikoima, jossa on mukana Finnianin selittäviä kirjoituksia. Finnian syytti Columbaa luvattomasta kopioinnista ja vei asian kuninkaan päätettäväksi. Kuningas Diarmait mac Cerbaill ratkaisi asian Finnianin eduksi ja lausahti: ”Joka lehmälle kuuluu sen vasikka, joten joka kirjalle kuuluu sen kopio.”

Columba ei hyväksynyt kuninkaan ratkaisua. Maailman ensimmäinen tunnettu tekijänoikeusriita johti lopulta Cúl Dreimhnen taisteluun, jossa kuoli perimätiedon mukaan yli 3 000 ihmistä.

2000-luvulla minusta on useaan kertaan tuntunut siltä, että tilanne ei ole tuhannessa viidessäsadassa vuodessa kovin paljoa muuttunut. Kuten 500-luvun Irlannissa, myös nykyajan tekijänoikeuskamppailuissa tunteet ovat pinnassa eivätkä läheskään kaikki suostu noudattamaan lakeja, vaan haastavat riitaa milloin milläkin perusteella loppuun asti – ja senkin jälkeen.

Nykynäkökulmasta Finnianin ja Columban kiistassa on paljon kiinnostavia elementtejä. Emme tiedä, kuinka paljon kyseessä oli Finnianin itsensä kirjoittama teksti ja kuinka paljon hän oli kopioinut toisaalta. Nykytermeillä puhuttaisiin teoskynnyksestä ja kokoomateoksesta. Aina ei ole ollenkaan selvää, onko uusi teos tarpeeksi omaperäinen ja itsenäinen, jotta sen tekijä saisi siihen tekijänoikeuden. Juridiikka on tulkintaa, jossa on tarjolla vain enemmän tai vähemmän hyvin perusteltuja ratkaisuja.

1990-luvun liberaali innostus Internetin avaamista mahdollisuuksista muuttui 2000-luvulla yksitotiseksi poliittiseksi liikkeeksi, joka on löytänyt mitä kummallisimpia perusteita sille, että luovan työn tekijöiden ja yritysten omaisuus pitäisi sosialisoida. Kuten muidenkin poliittisten ääriliikkeiden, piraattiaatteenkin tärkein vaikutuskanava on ollut luoda poliittista painetta ja vaikuttaa muiden puolueiden kantoihin. Tekijänoikeuksien ideologisilla vastustajilla on myös kansalaisjärjestösiipi Effi ry.

Julkinen keskustelu tekijänoikeuksista on viime vuosina ollut lievästi sanottuna erikoista. Törmään jatkuvasti hätkähdyttävään tietämättömyyteen tekijänoikeusjuridiikasta. Siitä huolimatta kaikilla tuntuu olevan aiheesta mielipiteitä. Mitä vähemmän tekijänoikeuksista tietää, sitä jyrkempiä ja kummallisempia näkemyksiä esitetään.

Tekijänoikeuden esimuotona pidetään hallitsijoiden kirjanpainajille myöntämiä privilegioita yksittäisten teosten painamiseen. Joskus sellaisen saattoi saada kirjailijakin. Syyskuun 1. päivänä vuonna 1486 Venetsian senaatti myönsi Marco Antonio Sabellicolle yksinoikeuden painaa Venetsian historiaa käsittelevää teostaan Decades rerum Venetarum. Venetsian senaatin päätös on yksi vanhimmista dokumenteista, jossa luovan työn tekijän oikeuksista puhutaan edes etäisesti samassa merkityksessä kuin nykyään. Pian privilegioita ryhdyttiin myöntämään myös kääntäjille ja teosten toimittajille. Kirjanpainajien, jotka olivat usein samalla kirjakauppiaita ja kustantajia, näkökulma pysyi silti pitkään keskeisenä. Kirjaesinettä ja teknisiä yksityiskohtia ei pitkään aikaan erotettu teoksen sisällöstä. Kun runoilija Ludovico Ariosto vuonna 1515 haki Venetsian senaatilta privilegiota teokselleen Raivoisa Roland (Orlando furioso), hän vaati, että hänen yksinoikeutensa pitää kattaa kaikki eri kokoiset ja eri kirjasintyypeillä painetut kirjat.

Ensimmäinen varsinainen tekijänoikeuslaki oli Englannin Statute of Anne vuodelta 1709. Sen virallinen nimi oli An Act for the Encouragement of Learning, by Vesting the Copies of Printed Books in the Authors or Purchasers of such Copies, During the Times therein mentioned. Siinä lähdettiin jo liikkeelle kirjojen kirjoittajasta ja hänen oikeuksistaan. Mutta vielä vuonna 1794 voimaan tulleessa Preussin yleisessä maanlaissa (Allgemeines Landrecht für die Preußischen Staaten) lähtökohta oli kirjanpainajien ja kustantajien Verlagsrecht eikä tekijän oikeus, Urheberrecht.

Kirjapiratismi oli 1500-luvulta alkaen yleistä. Eri puolilla Eurooppaa käytiin koko ajan katkeria oikeusriitoja kustantajien välillä. Usein ruhtinaat suojelivat oman valtionsa kustantajia eivätkä puuttuneet luvattomiin painoksiin, jos ne kohdistuivat ulkomaisiin kirjoihin. Esimerkiksi itävaltalainen Johann Thomas von Trattner (1717–1798) rikastui painamalla luvatta kirjoja, jotka olivat alun perin ilmestyneet muissa saksankielisissä maissa. Toisinaan kustantajat vastasivat piratismiin piratismilla ja alkoivat tehdä piraattikopioita heidän teoksiaan piratoineen kustantajan teoksista.

Aiheesta myös keskusteltiin kiivaasti ympäri Eurooppaa. Valistusfilosofi Denis Diderot’n Lettre sur le commerce des livres (1763) on yksi tunnetuimpia tekstejä, jossa puolustetaan tekijän oikeutta määrätä teoksistaan. Näytelmäkirjailija Pierre Beaumarchais’n aloitteesta Ranskassa perustettiin maailman ensimmäinen tekijänoikeusjärjestö vuonna 1791. Yhdistys oli esimuoto nykyisille tekijänoikeusjärjestöille, jotka myöntävät käyttölupia eli lisenssejä teosten käyttämiseksi ja tilittävät korvaukset tekijöille.

1800-luvulla etenkin Ranskassa kirjailijat ja muut luovan alan tekijät järjestäytyivät varjelemaan oikeuksiaan. Honoré de Balzacin aloitteesta perustettiin vuonna 1838 kirjailijayhdistys Société des gens de lettres, jonka tarkoitus oli tekijänoikeuksien puolustaminen. Mukana oli useita aikakauden keskeisiä kirjailijoita, kuten Victor Hugo, Guy de Maupassant, Alexander Dumas, George Sand ja Émile Zola.

Vuonna 1847 säveltäjä Ernest Bourget istui ystäviensä kanssa Pariisin Café des Ambassadeursissa. Yllättäen Bourget huomasi, että ravintolassa esitettiin hänen säveltämäänsä musiikkia. Kun ravintolan omistaja kieltäytyi maksamasta Bourget’lle korvausta teoksen käyttämisestä, säveltäjä ystävineen marssi ulos maksamatta juomiaan, vei asian oikeuteen ja voitti. Tapaus johti lopulta ensimmäisen musiikin alan tekijänoikeusjärjestön SACEMin perustamiseen vuonna 1851.

Pikkuhiljaa tekijöiden sitkeä työ tuotti tulosta. Vuonna 1886 solmittu Bernin sopimus loi tekijänoikeuslainsäädännön kansainväliset puitteet. Sopimusta on sen jälkeen useaan kertaan muutettu, mutta sen perusperiaatteet ovat yhä voimassa. Se määrittelee tekijänoikeussuojan minimitason ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen. Jäsenmaiden pitää antaa kaikille samat oikeudet kuin oman maansa kansalaisille.

1900-luvun lopulla vauhtiin päässyt digitalisaatio ja ennen kaikkea Internet muuttivat monella tapaa luovan työn teosten tekemistä ja etenkin levittämistä. Toisin kuin usein kuulee sanottavan, tekijänoikeuden perusteiden kannalta muutos on ollut toisarvoinen. Internet ei ole tehnyt yksityistä omistusoikeutta tarpeettomaksi. Sosialismia on jo kokeiltu, se ei ole ihmiselle hyväksi. Digitalisaatio on tehnyt aineettomasta omaisuudesta tärkeämpää kuin mitä se on koskaan aikaisemmin ollut. Tämä on hienoa. Mitä enemmän ihmiset kuluttavat rahojaan esimerkiksi kirjallisuuteen, musiikkiin ja elokuviin – eivätkä esimerkiksi matkailuun – sen parempi hauraalle maapallollemme.

Tärkein muutos on ollut se, että Internetin myötä on ilmaantunut uusia toimijoita hyötymään luovan työn tekijöiden työstä. Perinteinen jännite kirjailijan ja hänen kustantajansa (tai esimerkiksi muusikon ja levy-yhtiön) välillä on toki yhä olemassa. Mutta uusi, merkittävämpi jännite on kehittynyt Internet-yritysten ja tekijöiden välillä. Tässä kilvoittelussa tekijät ja luovien alojen yritykset ovat samalla puolella heidän teoksiaan hyödyntäviä teknologiayrityksiä vastaan.

Digitalisaatio ja Internet ovat myös johtaneet suuren yleisön kiinnostuksen heräämiseen tekijänoikeusjuridiikkaa kohtaan. Toisin kuin vielä muutama vuosikymmen aikaisemmin, nykyään kuka tahansa voi julkaista omia teoksiaan helposti – ja levittää muiden teoksia ilman lupaa tai luvallisesti. Tekijänoikeuslaki koskee konkreettisesti ja suoraan suurempaa joukkoa ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin. Ei olisi pahitteeksi, jos tekijänoikeuden perusasiat opetettaisiin jo koulussa.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana olen lukenut kasapäin tekijänoikeuksia koskevia mielipidekirjoituksia. Suuri osa niistä on hullunkurisia kenen tahansa sellaisen näkökulmasta, joka on vaivautunut opiskelemaan edes alkeet tekijänoikeusjuridiikasta. Absurdista viihteestä kiinnostuneille voin suositella esimerkiksi joidenkin vihreiden ja vasemmistoliiton poliitikoiden tekijänoikeusaiheisia kannanottoja, piraattipuolueen ja Effin nettiaktivistien kommenteista puhumattakaan. Internetissä oudoinkin väite muuttuu hiljakseen toden kaltaiseksi, kunhan sitä toistetaan ja kierrätetään tarpeeksi. Tämä ei ole ainoa yhtenevyys tekijänoikeuskritiikin ja toisen 2000-luvun ääriliikkeen, maahanmuuttokritiikin välillä. Molemmat ovat onnistuneet teflonmaisesti torjumaan lähes kaiken asiapohjaisen keskustelun. Molemmille ratkaisuja tärkeämpää on löytää vastustaja, jota voi vihata.

Piraattiaate on malliesimerkki myös siitä, että poliittiset ääriliikkeet muistuttavat paljossa toisiaan. Toisaalta aatteen juuret ovat Yhdysvalloissa, republikaanipuolueen sisällä vaikuttavassa libertaristifraktiossa, joille kaikki julkinen sääntely on belsebuubin tekosia. Tämän näkemyksen mukaan tekijänoikeudet ovat monopoli, joka rajoittaa markkinoiden vapautta. Väite on lievästi sanottuna erikoinen. Jos tekijänoikeus olisi monopoli, ensimmäisen romaanin tai sinfonian tekijä voisi estää ketään julkaisemasta romaaneita tai sinfonioita. Näin ei ole, tervetuloa alalle yrittämään omilla teoksillanne, tekijänoikeuskriitikot. Sen sijaan Euroopassa päinvastoin vihreiden ja laitavasemmiston piirissä tekijänoikeuksien ideologinen vastustaminen on ollut kaikkein suosituinta. Tämä siitä huolimatta, että tekijänoikeuksista elävän luovan luokan keskuudessa vihreiden ja vasemmistoliiton kannatus on suurta. Kaikki tragikomedian ainekset ovat kasassa.

Perusasiat ovat lopulta yksinkertaisia. Luovan työn tulos, teos, on tekijänsä omaisuutta, ja hän saa lähtökohtaisesti päättää, mitä hän sillä tekee. Hän saa esimerkiksi myydä sen tai luovuttaa sen vastikkeetta kaikkien käyttöön. Tekijä saa tehdä teoksensa käytöstä erilaisia sopimuksia muiden ihmisten tai yritysten kanssa tai olla tekemättä.

Tekijän lähtökohtaista oikeutta päättää teoksestaan on tekijänoikeuslaissa myös rajoitettu. Monet rajoituksista ovat järkeviä ja perusteltuja. Tunnettu tekijänoikeuden rajoitus on esimerkiksi yksityinen kopiointi. Perhepiirissä on sallittua valmistaa muutama kopio laillisesti hankitusta teoksesta, siirtää esimerkiksi musiikkia ostamaltaan CD-levyltä puhelimeen. Oppilaitoksilla ja arkistoilla on omia erioikeuksiaan teosten käyttämisestä opetuksessa, tutkimuksessa ja arkistolaitoksessa. Yleinen kirjasto on myös yksi tekijänoikeuden rajoitus. Se on malliesimerkki siitä, että tekijänoikeuden rajoitukset voivat olla mitä kannatettavimpia; riippuen siitä, kuinka ne käytännössä toteutetaan. Miten on aina tärkeämpi kysymys kuin mitä.

Kun luovan työn tekijän omaisuuteen puututaan, tekijälle kuuluu korvaus. Toisinaan korvaus tulee suorana tekijänoikeuskorvauksena. Kirjastolainoista maksettava lainauskorvaus on tästä esimerkki. Toisinaan korvaukset jaetaan tekijöiden järjestöjen kautta apurahoina. Esimerkiksi monet kirjailijoiden, tietokirjailijoiden, kriitikoiden ja journalistien apurahajärjestelmät perustuvat yksityisen kopioinnin ja opetuskäytön tekijänoikeuskorvauksiin, joita tekijänoikeusjärjestöt keräävät ja jakavat tekijöille apurahoina.

Taloudellisten oikeuksien lisäksi tekijänoikeuteen kuuluvat moraaliset oikeudet. Tekijällä on oikeus tulla aina nimetyksi teoksensa tekijänä. Teosta ei myöskään saa muuttaa niin, että teoksen kirjallista tai taiteellista arvoa tai omalaatuisuutta loukattaisiin, vaikka joku olisi ostanut kaikki mahdolliset oikeudet teoksen käyttöön tekijältä. Yhdysvalloissa moraalisia oikeuksia ei juurikaan ole, mikä on yksi keskeinen ero eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen tekijänoikeusperinteen välillä.

Lisäksi tekijänoikeuslaeissa ympäri maailmaa on yksittäisiä, välillä outoja, välillä muuten vain kiinnostavia säädöksiä. Usein ne palautuvat kunkin maan historiassa sattuneisiin tapauksiin. Suomen tekijänoikeuslaissa esimerkiksi on 52 a §, joka koskee luoksepääsyoikeutta. Kuvataiteen teoksen tekijällä on pääsääntöisesti oikeus saada toiselle luovuttamansa teos nähtävilleen. Pykälä säädettiin sen jälkeen, kun tamperelainen taidemesenaatti Sara Hildén ei avioeron jälkeen enää päästänyt entistä aviomiestään, kuvataiteilija Erik Enrothia katsomaan tämän maalaamia teoksia. Asiaa vatvottiin 1970-luvulla vuosikausia eri oikeusasteissa ja julkisuudessa.

Kuten 1930-luvun Suur-Suomi-aate ja 1970-luvun äärivasemmistolaisuus, myös tekijänoikeuksien ideologinen vastustaminen eli piraattiaate sikisi alun perin yliopistojen ilmatiiviissä teoriakuplassa, missä ulkopuolisesta maailmasta ja tosiasioista ei tarvitse välittää. Karl Marxin ja Michel Foucault’n paikan trenditeoreetikkona 2000-luvulla perinyt uuskommunisti Slavoj Žižek on ollut yksi tekijänoikeusvastaisen ideologian äänitorvista. Vakavasti otettavista filosofeista hänet erottaa helppolukuisuus, populistinen poliittisuus ja lukijoiden kosiskelu vitsikkäillä yksinkertaistuksilla. Varsinaisia filosofeja enemmän Žižekillä onkin ihailijoita opiskelija-aktivistien, yhteiskuntatieteilijöiden ja taiteen- ja kulttuurintutkijoiden parissa, jotka usein etsivät filosofiasta vain tukea etukäteen lukkoonlyödyille poliittisille tavoitteilleen.

Piraattiaatetta eri muodoissaan ja jyrkkyysasteissaan ryhtyi 2000-luvulla kannattamaan tai ainakin sympatisoimaan iso osa niin sanotusta punavihreimmistöstä. Tämä on monessa mielessä historian toistumista. Kuten heidän edeltäjänsä ja usein vanhempansa 1960- ja 1970-luvuilla uskoivat sosialismiin, joskus tulevaisuudessa toteutuvaan kommunismiin ja sitä kautta ihan oikeasti paremman maailman rakentamiseen, 2000-luvun tekijänoikeuskriitikotkin näyttävät uskovan aivan vilpittömästi abstraktiin iskulauseeseensa ”tiedon vapaudesta”. Harvoin he vaivautuvat erittelemään ja pohtimaan hienolta kuulostavien ideoidensa tarkempaa, yksityiskohtaista merkitystä. Jos he tekisivät niin, he huomaisivat, että käytännön maailmassa ei ole mustaa ja valkoista, vaan pelkkää harmaata, tylsiä yksityiskohtia ja kompromisseja eri suuntiin vetävien hyvien tavoitteiden välillä.

Kuten idealisteille kovin usein käy, tekijänoikeuskriitikotkin ovat päätyneet hyödyllisiksi idiooteiksi, edistämään täsmälleen päinvastaisia asioita kuin he luulevat edistävänsä. Todellisuudessa kukaan heistä ei ole vapauden vaan anarkian asialla. Anarkia taas on aina vahvimman valtaa, mikä netissä tarkoittaa Internet-yrityksiä.

Punavihreän aktivistin Hanna Nikkasen pamfletti Verkko ja vapaus (2012) esimerkiksi sisältää paljon kiinnostavaa pohdintaa Internetin yhteiskunnallisista vaikutuksista ja erityisesti verkkovalvonnasta. Hyvä. Mutta tekijänoikeuksista kirjoittaessaan Nikkanen taantuu toistelemaan Effin piraattipoikien salaliittoteorioita ”tekijänoikeusjärjestöjen viranomaisvaltuuksista” ja muita vastaavia foliohattutarinoita. Toivoa sopii, että sittemmin journalistiikkaa yliopistolle opettamaan päätynyt Nikkanen kannustaa opiskelijoitaan faktojen tarkastamiseen, vaikkei se tunnu olevan hänen itsensä vahvinta osaamisaluetta.

Tekijänoikeuksien ideologisten vastustajien saarna on kuultu moneen kertaan. Tekijänoikeuksissa on heidän mukaansa kyse pelkästään levy-yhtiöistä, jotka ryöväävät tekijöiltä heidän teoksensa ja sitten lobbaavat hirmuista lainsäädäntöä, joka uhkaa sulkea koko Internetin. Luovan työn tekijöitä ei näille uustaistolaisille kuumapäille oikeastaan ole edes olemassa, paitsi heidän propagandansa välineinä. Luovien alojen yritysten lisäksi tekijänoikeuskriitikot ovat demonisoineet tekijänoikeusjärjestöt, joita he kutsuvat tekijänoikeusmafiaksi.

Teleoperaattorit, teknologian laitevalmistajat sekä Googlen ja Facebookin kaltaiset nettiyritykset tarvitsevat luovien alojen tekijöiden teoksia liiketoimintaansa mutta haluavat saada ne käyttöönsä mahdollisimman helposti ja mielellään ilmaiseksi. Yksi maailman menestyneimmistä yrityksistä, verokeidasfirma Google, on loiseläjä, joka tekee rahaa toisten teoksilla lupaa kysymättä ja mitään maksamatta. Google kierrättää, indeksoi ja myy mainoksia netissä olevaan materiaaliin. Sen kaikki tulot tulevat nettimainoksista; samoilla apajilla ovat Facebook ja monet muut vastaavat toimijat. Ne myös lobbaavat poliittisia päättäjiä miljoonabudjeteilla tekijänoikeuksien suojan huonontamiseksi. Google News ja Google Books ovat hyviä esimerkkejä parasiittibisneksestä, journalistien ja kirjailijoiden teosten vastikkeettomasta hyödyntämisestä. Google saa tuloja myös teoksia laittomasti levittävien piraattisivustojen mainoksista, sivustojen ylläpitäjien lisäksi. Nettifirmat ja piratismin torjunnan kuluja välttelevät teleoperaattorit puhuvat syvällä rintaäänellä netin avoimuudesta, sananvapaudesta ja kansalaisoikeuksista ajaessaan omia taloudellisia etujaan.

Tietokirjailija Robert Levine on tiivistänyt asetelman teoksessaan Free Ride:

”Google has as much interest in free online media as General Motors does in cheap gasoline. That’s why the company spends millions of dollars lobbying to weaken copyright.”

Free Ride kertoo 2000-luvun tarinan siitä, kuinka tekijänoikeuskriitikot onnistuivat hämmentävällä menestyksellä mustamaalaamaan kulttuurialan liiketoiminnan, oli sitten kyse kirjojen tai musiikin kustantamisesta tai elokuvien tekemisestä. Levinen teos paljastaa yksityiskohtaisesti, kuinka teknologiayritykset ovat rahoittaneet tekijänoikeusvastaista ”tutkimusta” yliopistoissa sekä näennäisiä ”kansalaisjärjestöjä”, jotka kampanjoivat ”käyttäjien oikeuksien” ja ”avoimuuden” nimissä luovan työn tekijöiden oikeuksien heikentämiseksi.

Suomessa tarkoitushakuisia tutkimustuloksia tuli vuosikausia esimerkiksi Helsinki Institute for Information Technologystä (HIIT), jossa työskenteli muun muassa juristi Jukka Kemppinen. Nettioperaattori TeliaSoneran tutkimussäätiö myönsi Kemppiselle 10 000 euron palkinnon vuonna 2006. Sitä en yhtään ihmettele, koska Kemppisen tekijänoikeuksia käsittelevät mielipidekirjoitukset ovat lähes poikkeuksetta olleet nettioperaattorien edun mukaisia.

Puhelimet, tabletit ja monet muut kodinelektroniikan tuotteet ovat hyödyttömiä ilman sisältöä, musiikkia, pelejä, elokuvia, journalismia ja e-kirjoja. Mitä vaivattomammin ja halvemmalla teokset saa laitteisiin, sitä parempi laitevalmistajille. Tekijänoikeudet ovat tässä liiketoiminnassa ikävä häiriötekijä. Suomalaisetkin teleoperaattorit myyvät piratismin harrastajille mielellään leveää kaistaa kovaan hintaan ja, kuinka yllättävää, vastustavat piratismin suitsintaa, jos siitä koituu teleoperaattorille vähäistäkin vaivaa. Näin tekee myös suomalaisten teleoperaattoreiden etujärjestö FiCom. Sen harjoittamasta lobbauksesta punavihreät tai muut piraatit eivät juuri ole keuhkonneet.

Teknologiateollisuuden äänitorvena toimi myös edesmennyt piraattiaktivisti ja lakimies Ville Oksanen. Oksanen oli perustamassa Effiä, joka esimerkiksi kampanjoi taannoin teosten tekijöille kopiointilaitteista kerättyä yksityisen kopioinnin hyvitysmaksua vastaan. Effin mukaan kyseessä ovat ”kuluttajien oikeudet”. Teknologiatuotteita myyvä Verkkokauppa.com rahoitti Effin hyvitysmaksuvastaisen seinämainoksen Forumin kauppakeskuksessa.

Istuin muutama vuosi sitten Kirjailijaliiton edustajana opetus- ja kulttuuriministeriön tekijänoikeustoimikunnassa. Se on asiantuntijaelin, jossa tekijänoikeuslain muutoksia seurataan, valmistellaan ja pohditaan. Asiantuntijaelimessä keskustelu on yleensä suoraa ja kiertelemätöntä, toisin kuin julkisessa puheessa. Huomasin pian, että nettioperaattorien etujärjestön FiComin puheenvuorot olivat kirjoitusvirheitä myöten samat kuin Effin, sekä piraattipuolueen ja useiden vihreiden ja vasemmistoliiton poliitikkojen kannanotot. Tekijänoikeuskriitikot unohtavat tosin mainita – toisin kuin FiComin edustaja – kenen taloudellisia etuja he todellisuudessa ajavat.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että teknologiayritykset tekevät näkökantansa selviksi yhteiskunnallisessa keskustelussa, päinvastoin. Digitalisaatio ja Internet ovat olleet minun sukupolveni avainkokemus. Olen onnellinen siitä, että kuuluin jo ensimmäiseen digisukupolveen, joka näki muutoksen alkavan. 1980-luvulla näppäilin 8-bittistä Commodore VIC-20 -kotimikroani ja sen lukuisia seuraajia. Vakuutuin, että tulevaisuus on digitaalinen. Sen jälkeen maailma on mennyt paljon, paljon eteenpäin.

Vielä enemmän se olisi mennyt eteenpäin ilman piraatti-ideologiaa, joka on ollut teosten digitaalisen saatavuuden suurin este.

Teknologiayritysten edunvalvonnassa olisi syytä puhua asioista niiden oikeilla nimillä eli rahasta rahana. Lopulta edut ovat yhteiset. Pahin este eri alojen teosten digitaaliselle leviämiselle on se, että siitä ei saada kannattavaa liiketoimintaa. Jos piratismin tai liian pienten tekijänoikeuskorvausten takia teoksia ei kannata Internetissä levittää, ei niitä myöskään sinne laillisesti ilmaannu. Tekijänoikeuskriitikot ovat itse tavoitteidensa pahimpia esteitä.

Sinänsä on hienoa, että tekniikan alan ihmiset kiinnostuvat ihmisoikeuksista. Olen vuosikausia toiminut eri ihmisoikeusjärjestöissä. Nettiniiloja ei niissä juuri näy. Tästä huolimatta piraattiaktivistit ja heidän sympatisoijansa eri puolueissa vetoavat toistuvasti ”sananvapauteen”, ”demokratiaan” ja milloin mihinkin ylevältä kuulostavaan tekijänoikeuksien vastaisessa demagogiassaan. Toivon, että he perehtyisivät ihmisoikeuksiin ihan oikeasti, esimerkiksi YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen artiklaan 27(2): ”Jokaisella on oikeus niiden henkisten ja aineellisten etujen suojaamiseen, jotka johtuvat hänen luomastaan tieteellisestä, kirjallisesta tai taiteellisesta tuotannosta.”

Nettipiratismin käynnistyttyä 1990-luvulla musiikin myynti romahti Yhdysvalloissa lähes puoleen, vaikka musiikin käyttö samaan aikaan lisääntyi koko ajan. Toisin kuin usein väitetään, lailliset suoratoistopalvelut eivät ole lopettaneet piratismia. Myös Euroopassa kyseessä ovat tuhansien ihmisten työpaikat ja satojen miljoonien verotulot. Piratismi on harmaata taloutta, talousrikollisuutta ja veronkiertoa. Ruotsalaisen Pirate Bayn perustajat onnistuivat kätkemään ylläpitämältään sivustolta saadut mainostulot veroparatiiseihin. Niitä ole vieläkään saatu takaisin, vaikka heidät on tuomittu useista rikoksista ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on hylännyt heidän kanteensa, jossa he yrittivät perustella toimintaansa ”sananvapaudella”.

Googlen ja muiden verokeidasfirmojen toimitusjohtajien virnistys lienee yhtä leveä kuin 1900-luvun Neuvostoliiton johtajien, kun he saivat eurooppalaisen vasemmistointelligentsijan ajamaan totalitaristisen valtion etuja rauhanaatteen, demokratian ja kansan edun nimissä. Samoin kävi 1930-luvun Suomessa, kun vilpittömät kansallismieliset aktivistit ajautuivat aikakauden eurooppalaisen äärioikeiston hyödyllisiksi idiooteiksi.

Neuvostoliitto on muutenkin hyvä muistaa tekijänoikeuskeskusteluissa. Se nimittäin oli nykyisten tekijänoikeuksien ideologisten vastustajien toiveiden täyttymys. Neuvostoliitto ei koskaan liittynyt Bernin sopimukseen, eivätkä sen tekijänoikeuslait suosineet tekijöitä. Esimerkiksi vuonna 1925 säädetyssä Neuvostoliiton tekijänoikeuslaissa tekijänoikeuden suoja-aika oli 25 vuotta teoksen julkaisemisesta. Neuvostotyyppistä radikaalia lyhennystä tekijänoikeuden voimassaoloon on nykyäänkin usein esitetty. Vakiintunut suoja-aika on Suomessa ja suurimmassa osassa maailmaa 70 vuotta tekijän kuolemasta. Neuvostoliitossa viranomaiset käytännössä myös saivat suoraan sosialisoida teoksia, mitä tapahtuikin. Neuvostoliitto myös takasi ”kääntämisen vapauden”, eli kirjallisen teoksen käännöksen tekemiseen ja julkaisemiseen ei tarvittu teoksen alkuperäisen tekijän suostumusta, taloudellisista korvauksista puhumattakaan. Suomalaistenkin kirjailijoiden kirjoja levisi miljoonapainoksina Neuvostoliitossa. Tekstien sisältöä myös muunneltiin alkuperäiseltä tekijältä mitään kysymättä. Länsimaiden teknologisen kehityksen vauhdissa sosialistiset maat pysyivät vain laajamittaisella teollisuusvakoilulla, jossa patentteja ei todellakaan kunnioitettu.

Yliopiston pitäisi olla paikka itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun, mutta jostain syystä juuri siellä kehkeytyvät kaikkein puusilmäisimmät aatteet. Piraattiaktivistit, kuten minulle läheiseen filosofiseen niin & näin -lehteen paljon kirjoittavat filosofi Tere Vadén, kirjallisuuden tutkija Hanna Kuusela, kasvatustieteen professori Juha Suoranta ja filosofi Antti Salminen ovat siitä kaavamaisia esimerkkejä. Heillä on paljon aatetovereita Suomen yliopistoissa ja maailmalla. Suorastaan riemastuttavalla tavalla filosofi Antti Salminen esimerkiksi ylisti 3D-printtauksen tuomia uusia mahdollisuuksia piratismille niin & näin -lehden pääkirjoituksessa 4/2013: ”Mutta kun yö on syvimmillään, alkavat krypto-kommunistien 3D-tulostimet laulaa lähiöautotalleissa. Argumentit ovat järkeenkäypiä, nuoret kalpeat miehet hirveän järkeviä: 3D-tuloste ei vaadi pitkiä kuljetuksia, suurteollisuus ei pääse vetämään välistä, kapitalisti ei enää brändillään rahasta.”

Antille tiedoksi, että printterien valmistajat ja myyjät nimenomaan lobbaavat tekijänoikeuksia vastaan oman taloudellisen etunsa vuoksi. Näiden yritysten pörssikurssien puolesta saa toki kamppailla myös niin & näin -lehden pääkirjoituksessa, ei siinä mitään. Joku voisi tietysti olla sitä mieltä, että nimenomaan Googlen ja muiden luovan työn tekijöiden omaisuutta korvauksetta hyödyntävien teknologiayritysten toiminta on välistä vetämistä, piraattisivustoilta mainostuloja keräävistä talousrikollisista puhumattakaan.

Myös toinen filosofinen julkaisu, Tiede & edistys -lehti näyttää 2010-luvulla palanneen äärivasemmistolaisille juurilleen 1970-luvulle, jolloin taistolaisteoreetikot lehden perustivat. Yhä enemmän kuulen ja luen linkolalaisen ekototalitarismin ja žižekiläisen uuskommunismin kannattajien raivokkaita huudahteluja yliopistoväen keskuudesta. Tähän kokonaiskeitokseen piraatti-ideologia sopii hyvin. Teoreettista radikalismia on vaaratonta propagoida yliopistolta. Silloin voi vähät välittää esimerkiksi siitä, mitä vaikutuksia kirkkaan puhtailla teorioilla on punavihreän kuplan ulkopuolella, maailmassa, jossa esimerkiksi kirjailijoiden, toimittajien, näyttelijöiden, muusikoiden ja luovien alojen yritysten pitäisi toimia. Siellä ihan oikeassa ihmisten elämismaailmassa, jonka arjen myriadeissa tilanteissa ei teoriain puhtaudella pärjää.

Moni taiteilija ja yliopistotutkija peräänkuuluttaa yhteiskunnallisissa puheenvuoroissaan toistuvasti ”kriittisyyttä”. Hienoa, kannatan voimallisesti. Termi tarkoittaa perusteellista, älyllistä tarkastelua. Immanuel Kantin teoksessa Puhtaan järjen kritiikki (Kritik der reinen Vernunft, 1781/1787) esimerkiksi ei ole kyse järjen vastustamisesta, vaan sen mahdollisuusehtojen pohdinnasta. Ällistyttävän monelle yliopistolukeneiston jäsenelle termi ”kritiikki” sen sijaan tarkoittaa nykyään vain vastustamista. Taustalla vaikuttaa usein enemmänkin esteettinen ja elämänpoliittisiin tyylivalintoihin palautuva epämääräinen yleissuuntautuminen. Solmiokaulaiset ja jakkupukuiset ihmiset ovat isolle osalle taitelijoita ja teoreettiskirjallista lukeneistoa jotain lähtökohtaisesti vastustettavaa, riippumatta siitä, mitä he tekevät.

On toki vastaesimerkkejäkin. Joka alalta löytyy taiteilijoita ja tutkijoita, joille punavihreä tai mikä muu tahansa poliittinen suuntautuneisuus ei ehdollista ajattelua. Valitettavasti heidän maltilliset puheenvuoronsa hautautuvat äänekkäimpien kellokkaiden kärjistysten alle. Niin se toki oli 1930- ja 1970-luvuillakin, vaikka se helposti unohtuu. Eivät kaikki taiteilijat ja filosofit 1970-luvulla hurahtaneet taistolaisuuteen, eivätkä kaikki yliopistolaiset 1930-luvuilla kannattaneet Suur-Suomi-aatetta Akateemisen Karjala-Seuran tukijoiden riveissä.

Nykyään monet taiteilijoiden ja humanistitukijoiden yhteiskunnallisista kirjoituksista herättävät minussa myötähäpeää, ja tekijänoikeussekoilu on tästä vain yksi esimerkki. Laukomalla mielipiteitä asioista, joihin ei ole kunnolla perehtynyt, ihminen menettää uskottavuutensa hyvin nopeasti. Niin kauan kuin kulttuuri-intellektuellit malttavat pysyä teoreettisissa aiheissa ja omalla alallaan, järkeä puheenvuoroista löytyy hyvinkin paljon. Jostain syystä yleisintellektuellit kuitenkin haluavat laukoa mielipiteitä aiheista, joista he tietävät hyvin vähän tai eivät käytännössä mitään – kuten taloudesta ja tekijänoikeuksista. Tulokset ovat heidän kannaltaan usein noloja.

Pelkään syyllistyneeni tähän kyllä itsekin. Nykyään yritän parhaani mukaan pysyä aiheissa, joista koen tietäväni edes jotain, kuten tekijänoikeuksista, pienestä osasta filosofiaa, kirjallisuuden muutamasta lohkosta, ihmisoikeuksista ja sananvapauskysymyksistä.

Mitä pidemmälle 2000-luku on edennyt, sitä kiihkeämmäksi on kasvanut jäsentymätön, tekijänoikeusvastainen ajanhenki. Sitä ei enää pitkään aikaan ole tarvinnut perustella millään tavalla, ei varsinkaan tosiasioilla. Hämmentävän yksimielisesti toistellaan kierrätettyjä mantroja, joiden mukaan tekijänoikeusrikkomusten rangaistukset ovat järkyttävän ankaria, tekijänoikeuslaki on vanhentunut ja tekijänoikeuksista hyötyvät vain Disney ja tekijänoikeusjärjestöt. Minulle ja monelle muulle, jotka ovat olleet tekemisissä tekijänoikeusjuridiikan kanssa pitkään, nämä puheenvuorot näyttävät useimmiten vain eriskummallisilta.

Helsingin Sanomien toimittajien Esa Mäkisen ja Jussi Pulliaisen taannoisia tekijänoikeusaiheisia lehtijuttuja lukiessani mieleeni nousi toistuvasti kysymys, onko kyseessä journalismi vai onko kirjoittaja piraattipuolueen, Effin tai Googlen tiedottaja. Ylessä nykyään työskentelevä, Tietokone-lehden entinen toimituspäällikkö Kari Haakana on myös esimerkki piraattihenkisestä mielipidekirjoittelijasta.

Yksi tekijänoikeuskriitikoiden toistelema hokema on se, että tekijänoikeuslaki kieltää milloinkin mitäkin toimintaa, mikä olisi kaupallisesti tai taiteellisesti kiinnostavaa. Lähes aina, kun väitettä penkoo tarkemmin, paljastuu, että kyse onkin siitä, ettei vaivauduta kysymään käyttölupaa, joko tekijänoikeusjärjestöiltä tai tekijältä itseltään.

Selkeimmin tekijänoikeusvastainen Zeitgeist näkyi vuonna 2014 laajaa huomiota herättäneen Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloitteen yhteydessä. Aloitteen merkittävin taloudellinen seuraus olisi ollut se, että laittomat tv-ohjelmien nettitallennuspalvelut olisivat muuttuneet laillisiksi. Nettioperaattorit olisivat voineet hyödyntää luovan työn tekijöiden ja yritysten teoksia maksamatta näille mitään. Se olisi ollut miljoonien tulonsiirto teosten tekijöiltä yrityksille, jotka eivät millään tavalla osallistu teosten tekemiseen. Aloitetta markkinoitiin esittämällä paikkansa pitämättömiä tietoja tekijänoikeuslain sisällöstä ja ehdotettujen muutosten vaikutuksista.

Osittainkin toteutuessaan kansalaisaloite olisi ollut katastrofi monella alalla. Tietokirjojen julkaiseminen ja apurahoitus esimerkiksi olisi loppunut käytännössä kokonaan, samoin olisivat kadonneet useat kulttuurialojen palkinnot, apurahat ja esimerkiksi Finlandia-palkinnot. Ne rahoitetaan teosten opetuskäytön tekijänoikeuskorvauksilla, jotka aloite olisi lakkauttanut.

Kansalaisaloitteen kampanjointi alkoi Helsingin Kampissa maksetulla seinämainoksella, jossa nuori tyttö kuvattiin itkemässä kaltereiden takana. Mainoksessa luki ”Kuuluisiko sinun lapsesi vankilaan? Todennäköisesti”. Tamperelainen vihreä poliitikko Jaakko Stenhäll kirjoitti Facebookissa: ”Tänään on hyvä päivä pelastaa lapsi vankilalta – allekirjoita Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloite.”

Niin. Suomessa ei ole koskaan annettu yhtäkään ehdotonta vankeustuomiota tekijänoikeusrikoksesta. Ei edes törkeissä tapauksissa, joissa syylliset ylläpitivät vuosikausia ammattimaisesti piraattipalvelimia.

Teoksen laittomasta lataamisesta verkosta yksittäistä ihmistä ei rangaista ollenkaan.

Luit aivan oikein.

Teosten laiton jakaminen toisille on toki rangaistavaa. Tapaukset sovitaan käytännössä muutaman sadan euron korvauksella, mikä on syyllisen edun mukaista. Oikeudenkäynti johtaisi mittaviin oikeudenkäyntikuluihin. Kansalaisaloitteen taustalla vaikuttaneessa, paljon kohua herättäneessä, niin sanotussa Chisugate-tapauksessa sovittu korvaussumma oli lopulta 300 euroa. Ja teko oli teosten laiton jakaminen muille netissä, ei lataaminen itselle. Epäilty, joka siis käytännössä myönsi syyllisyytensä suostumalla sopimukseen, oli aikuinen mies, perheenisä. Mediakirjoittelussa asia muunnettiin tekijänoikeusmafian suorittamaksi pikkutytön jahtaamiseksi.

Monet aiheesta uutisoineet journalistit levittivät sumeilematta kansalaisaloitteen puuhamiesten väitteitä, joko tietoisesti tai koska eivät vaivautuneet tarkistamaan faktoja. Tosiasiathan usein pilaavat hyvän lehtijutun, eikö niin.

”Follow the money” on hyvä ohje tekijänoikeuskeskusteluissakin. Kuka olisi hyötynyt kansalaisaloitteesta? Kiinnostavaa kyllä, suurin yksittäinen hyötyjä olisi ollut aloitetta laatimassa olleen Ville Oksasen lakiasiaintoimiston Turre Legalin asiakas, yritys nimeltä TV-kaista. Se oli pitkään tarjonnut laitonta TV-ohjelmien tallennuspalvelua. Aloite olisi muuttanut TV-kaistan toiminnan lailliseksi. TV-kaista-tapauksessa rikossyytteessä oli myös Turre Legalin toinen osakas, Ville Oksasen yhtiökumppani, piraattiaktivisti Herkko Hietanen, joka on jatkanut teknologiafirmojen etujen puolesta lobbaamista myös myöhemmin.

Kaiken tämän kansalaisaloitteen kannattajat ja aiheesta kirjottaneet journalistit jättivät mainitsematta. Ville Oksasta hehkutetaan yhä ”kansalaisten digitaalisten oikeuksien puolustajana”.

Kansalaisaloite olisi myös käytännössä laillistanut nettipiratismin poistamalla viranomaisten valtuudet puuttua siihen. Sama vaikutus kuin jos ylinopeus ja rattijuopumus olisivat yhä kiellettyjä, mutta ylinopeuksia ei enää saisi valvoa eikä ketään puhalluttaa.

Toki Effi ja piraattipuolue toimivat myös monien kannatettavien asioiden eteen. Ne ovat esimerkiksi päättäväisesti vastustaneet yksityisyyden suojaa nakertavaa netin massavalvontaa, jota turvallisuusviranomaiset Suomessakin ovat käynnistämässä terrorismin torjunnan varjolla. Asia on tärkeä, ja siitä olen verkkoaktivistien kanssa samaa mieltä. Rikosten torjunnassa sallittujen keinojen ja yksityisyyden suojan välinen punninta on yksi 2000-luvun ihmisoikeusjuridiikan ydinkysymyksistä. Tosin Effi-tyylinen salaliittoteorioiden viljely ja muu liioittelu tuskin edistää aiheesta käytävää vakavaa keskustelua.

Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteen romahtamisen jälkeen ajattelin, että farssin seurauksena olisi samantyyppinen havahtuminen todellisuuteen kuin Stalingradin tappio oli monille suomalaisen kansallismielisen älymystön edustajille vuonna 1943. Tai monen länsimaisen sosialistin silmät Neuvostoliiton suhteen avannut Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968. Tätä kirjoittaessani näin ei kuitenkaan näytä käyneen. Puolueista etenkin vihreissä tekijänoikeuksien ideologisilla vastustajilla on vankka tuki, nykyistä puheenjohtaja Ville Niinistöä myöten. Vasemmistoliiton Li Andersson tuki näyttävästi piraattien kansalaisaloitetta.

2000-luvulla kiihtynyt journalismin globaali kannattavuuskriisi juontuu nimenomaisesti siitä, että netissä mainostulot menevät nykyään Googlelle, Facebookille ja muille yrityksille, jotka elävät paljolti journalistien tekemistä sisällöistä, mutta eivät maksa niistä mitään. Lokakuussa 2014 päätoimittaja Kimmo Jylhämö erotettiin punavihreästä Voima-lehdestä. Hän ei ollut suostunut toiminnan supistamiseen, joka johtui mainostulojen romahtamisesta. Jylhämön päätoimittamassa Voimassa oli tätä ennen vuosikausia julkaistu piraattiaktivistien levottomia mielipidekirjoituksia. Tyystin oma lukunsa tekijänoikeuskriitikoissa ovatkin kulttuurialan ihmiset. Omille ja kollegoiden kengille pissiminen on toki sallittua. Toinen kysymys on, kuinka uskottavia sellaista tekevät ihmiset ovat missään mielessä.

Kirjallisuuslehti Parnasson numerossa 4/2013 kulttuuritoimittaja Aleksis Salusjärvi ylisti Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloitetta ja toivoi Suomesta syntyvän sen myötä ”tekijänoikeuksien esimerkkivaltion”. Kirjoitus on monessa mielessä tyyppiesimerkki siitä, miten järjettömäksi tekijänoikeuskeskustelu on viime vuosina muuttunut. Monien muiden outouksien lisäksi Salusjärvi kirjoitti näin:

”…tekijänoikeusjärjestöjen kehittämiä valvontatyökaluja on myyty esimerkiksi Syyrian hallitukselle, joka käyttää niitä sumeilematta vakoiluun. Lintukotomme tekijänoikeutta maksetaan kriisimaissa verellä.”

Tekijänoikeusjärjestöt, kuten Kopiosto, Teosto ja Sanasto, ovat luovien alojen tekijöiden perustamia järjestöjä, jotka myöntävät käyttölupia teoksiin ja tilittävät näin saadut varat teosten tekijöille suoraan tai apurahoina. Mistä Salusjärven mieletön väite ”valvontatyökaluista Syyrian hallitukselle” on peräisin? Jos siinä olisi rahtuakaan perää, kyseessä olisi paitsi tekijänoikeusjärjestöjen omien sääntöjen vastainen rikollinen toiminta, myös valtava kansainvälinen skandaali.

Valvontatyökaluja Lähi-itään on kyllä Suomesta aikaisemmin myyty, jopa ihan laillisesti. Niin teki taannoin teknologiayritys Nokia Siemens Networks toimittaessaan Iranin valtiolle verkkovalvontateknologiaa vuonna 2008. Asiasta nousi kansainvälinen kohu. Nokialaiset eivät, sivumennen sanoen, erityisemmin tykkää tekijänoikeuksista. Esimerkiksi Nokian palveluksesta yliopistotutkijaksi siirtynyt Tuomas Mylly toistelee entisen työnantajansa edun mukaisia piraattihenkisiä mielipiteitä samaan tyyliin kuin edesmennyt ystävänsä Ville Oksanen.

Kulttuuritoimittaja Aleksis Salusjärvi oli taannoin Suomen arvostelijain liiton SARVin lehden, Kritiikin Uutisten päätoimittaja. Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloite olisi osittainkin toteutuessaan kaiken muun ohessa johtanut SARVin jakaman Kritiikin kannukset -palkinnon rahoituksen loppumiseen. Samoin olisivat kadonneet SARVin apurahat kriitikoille. Kaikki ne rahoitetaan teosten opetuskäytön tekijänoikeuskorvauksilla, jotka aloite ehdotti lakkautettavaksi. Tekijöiden ja luovien alojen yritysten omaisuus olisi noin vain sosialisoitu. Kansalaisaloitteen mukaan seurauksia tosin olisi koitunut vain ”tekijänoikeusjärjestöille”. Ei siis järjestöjen jäsenille, joille tekijänoikeusjärjestöt tilittävät teosten käytöstä kerätyt lisenssimaksut.

Kirjallisuuskriitikko Maaria Ylikangas (ent. Pääjärvi) puolestaan on hyökännyt teosten lainauskorvauksia vastaan. Suomen valtio rikkoi vuosikausia EU-direktiiviä, koska kirjastolainoista ei Suomessa aluksi maksettu lainauskorvauksia ollenkaan ja senkin jälkeen, kun niitä alettiin maksaa, taso alitti direktiivin mukaisen riittävän määrän. Ylikangas ei pidä tätä epäkohtana, päinvastoin. Useissa kirjoituksissaan hän on toistuvasti vastustanut tekijänoikeuksia yleensä ja lainauskorvauksia erityisesti. Lähes jokaisessa kirjoituksessaan Maaria Ylikangas on paljastanut, ettei hän ymmärrä tekijänoikeusjärjestelmän toimintaa ollenkaan. Asiavirheiden lista on loputon. Hänen maailmassaan esimerkiksi ei ole mitään eroa patenttien ja tekijänoikeuksien välillä, kaikki ne ovat mediayhtiöiden ja tekijänoikeusjärjestöjen saatanallisia salajuonia. Maaria Ylikankaan ja hänen kumppaniensa väsymättä toisteleman kliseen mukaan esimerkiksi lääkepatenttien takia lääkkeet ovat kalliita ja siksi ihmisiä kuolee. ”Se, että lääkkeet eivät ole vapaasti valmistettavia, vaikuttaa konkreettisesti ihmiskunnan terveyteen eritoten maapallon köyhillä alueilla.” (Politiikka on taidetta, taide politiikkaa, 11.11.2014 Luutii-blogi).

Köyhissä maissa on pulaa monesta asiasta, ei vain lääkkeistä. Kannatan köyhien maiden auttamista esimerkiksi kehitysavun reilulla nostamisella ja monella muulla tavalla. Mutta pidän lievästi sanottuna erikoisena ajatusta, että uusien lääkkeiden kehittäminen pitäisi käytännössä lopettaa. Se nimittäin olisi seuraus Maaria Ylikankaan esittämästä toiveesta vapaasti valmistettavista lääkkeistä. Uuden lääkkeen kehittäminen on äärimmäisen kallista, ja se on mahdollista vain, jos patenttien myötä se on taloudellisesti kestävällä pohjalla. Maarialle myös tiedoksi, että patenteilla ja tekijänoikeuksilla ei ole juuri mitään tekemistä toistensa kanssa. Niitä säätelevät eri lait. Lääkepatentteja vastustava Maaria Ylikangas toimikoon myös ideologiansa mukaan ja jättäköön seuraavan kerran apteekissa asioidessaan lääkkeet hyllyyn, oli sitten kyseessä hänen oma sairastumisensa tai vaikkapa hänen lapsiensa sairaus. Ilman patentteja niitä lääkkeitä ei olisi koskaan kehitetty.

Mitä tästä kaikesta pitäisi sanoa?

Päällimmäinen tunne on myötähäpeä ja suru.

Suuri osa tekijänoikeuskriitikoista toki tulee myöhemmin järkiinsä. Niin useimmille taistolaisillekin kävi. Kun on muutaman vuoden yliopiston ulkopuolella ja tekee töitä, taidetta ja kirjoittaa ihan oikeasti elääkseen, teoriavallankumouksellisten yläpilvessä leijaavat ideat näyttäytyvät hyvin erilaisessa valossa, verrattuna siihen, että pysyy koko elämänsä ilmatiiviissä, samanmielisten some- ja seminaarikuplassa.

Idealistinen intoilu kaikkine typeryyksineenkin voi parhaimmillaan olla merkki herkkyydestä, joka iän myötä jalostuu viisaudeksi ja maltiksi.

Sitä odotellessa.

Kirjallisuutta

Deazley, Ronan, Kretschmer, Martin & Bently, Lionel (toim.): Privilege and Property. Essays on the History of Copyright. Cambridge 2010.

Harenko, Kristiina, Niiranen, Valtteri & Tarkela, Pekka: Tekijänoikeus. Talentum 2016.

Levine, Robert: Free Ride. How the Internet is Destroying the Culture Business and How the Culture Business can Fight Back. The Bodley Head 2011.

Nikkanen, Hanna: Verkko ja vapaus. Into 2012.