Romantiikkaa ja ahdistusta. Katri Tapolan romaanista Satu rakkaudesta. Parnasso 5/2004.

Jarkko Tontti: Romantiikkaa ja ahdistusta

Parnasso 5/2004, s. 68.

Katri Tapola: Satu rakkaudesta. Tammi 2004, 173 s.

Katri Tapolan ura alkoi komeasti. Esikoisteos Kalpeat tytöt voitti Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon 1998. Nyt Tapola on julkaissut kolmannen romaaninsa, joka tarttuu isoon aiheeseen, rakkauteen.

Teoksen päähenkilö Mira löytää tähtitieteellisiä kaavoja sisältävän muistikirjan ja ryhtyy etsimään sen omistajaa. Vain rakkaudesta elävä nainen tuntee kohtalon koskettaneen häntä, ja muistikirja on hänelle reitti todelliseen ja lopulliseen rakkauteen.

Tällä asenteella mies löytyy helposti ja läheltä. Mira tarraa kiinni naapurissa asuvaan Arieliin. Mutta Mira ei ole mikään tavallinen taapertaja, jolle rakkaus on tilava tupakeittiö rivitalossa, kaksi lasta ja hyväpalkkainen mies. Hän vaatii rakkauden kohteeltaan kaiken.

Pieni särö rakkaudessa tai rakastetun lyhyt poissaolo uhkaa Miran olemista. Mirassa piirtyy esiin ahdistuksen käpertämä ihminen, jota kulttuurimme pohjavireessä yhä vaikuttava romanttisen rakkauden myytti vie mukanaan äärimmäisessä muodossaan.

Päiväsaikaan Mira pysyttelee arkitodellisuudessa edes jotenkin. Tekstuaalisesti tämä ilmenee ulkopuolisen hän-kertojan kuljettamana päätarinana. Sen rinnalla kulkee Miran minä-kertojana vyöryttämä unenomainen tajunnanvirta, se varsinainen satu rakkaudesta, jossa reaalimaailma tipahtaa yli laidan heti alkumetreillä.

Tapolan kielen on sanottu lähenevän runoa. Suuri osa teoksesta onkin jotain aivan muuta kuin tieto- ja tunnesisällön välittämiseen pyrkivää selkeää perusproosaa. Mutta kun tekstin sanasto koostuu edellisten vuosisatojen romanttisesta runoroinasta, taivaasta ja rakkaudesta, sielusta, elämästä ja kuolemasta, on tosirunon yksityiskohtiin pureutuva kuulaus kaukana.

Parhaimmillaan Satu rakkaudesta on häkellyttävää vyörytystä, toden ja kuvitelman taidokasta sekoitusta. Kyllä Tapola ammattinsa osaa. Mutta kun aihe on iso ja kaikille tuttu, on vaikeaa keksiä mitään omaperäistä sanottavaa.

Jo alkumetreillä teksti kompastuu, päähenkilö määritellään yksioikoisesti: ”Mira rakasti miehiä, yksinkertaisesti, aivan toisin kuin naisia. Hän ei riittänyt itselleen, hän tahtoi täyttymyksen ja tunteen väkevämmästä olemassaolosta, sillä itse hän ei itseään voinut täyttää.” Mutta onnistuneen romaanitaiteen tunnusmerkki on, että siinä ei selitetä vaan näytetään, ei osoiteta sormella vaan annetaan lukija oivaltaa.

Jarkko Tontti