Korea

Hotellien aulat ovat yhtä aikaa kiinnostavia ja kammottavia paikkoja. Tunnelma on puristetun viihtyisä: upottavia nojatuoleja, raukeita baari-kahviloita, auttavaista henkilökuntaa, muovikukkia,  kiiltävän siistiä.

Mutta hotelliaulassa saa olla rauhassa. Siellä voi lojua kenenkään häiritsemättä vaikka koko päivän, pitempäänkin. Pitäisi kokeilla kuinka kauan hotellin aulassa voi maleksia ennen kuin joku tulee kyselemään.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa tänään päättyneestä PEN Internationalin 78. kongressista Gyeongjussa Etelä-Koreassa. Kello on täällä kolme aamulla ja odotan hotellin aulassa kuljetusta lentokentälle. Nyökkäileviä korealaisia lipuu ohitse hotelliunivormuissa. Edessä on 20 tuntia lentokoneessa.

Kongressi sinänsä oli intensiivinen ja palkitseva. Kongressisalillinen kirjailijoita johtaa aina johonkin kiinnostavaan. Äänestyksiä ja vaaleja. Julkilausumia. Kiivaita keskusteluja ikuisuusaiheista. Skandaalikin saatiin. Järjestäjät eli Korean PEN oli saanut sponsorirahaa eri tahoilta, ilmeisesti myös radioaktiivisen jätteen säilöntään erikoistuneelta yritykseltä. Kun kirjailijat vietiin  jätteitä säilövään laitokseen vierailulle muutamat saivat tarpeekseen. Saksan PEN marssi buuaten ulos. Isännät loukkaantuivat.

Juhlavieraina oli nobelisteja. Kiinnostavin oli J.M.G Le Clezio jonka esityksistä mieleeni jäi lausahdus: ”It is very difficult to say what literature is.”