Jotkut asiat jäävät mieleen. Ne ylittävät vuodet, eivät haalistu, eivät vaimene. Usein ne liittyvät tuoksuihin. Muistan lapsuuden kotipihan tuoksun, varsinkin keväisen makean, mätänevän ja märän maan tuoksun. Muistan pihan ohi kulkeneen tien hajun. Se oli kesäauringossa pehmenevän asfaltin tuoksu. Muistan isän piipputupakan (Golden blend) pistävän hajun, muistan siniharmaan savukäärmeen kiemurtelun viistossa auringonvalossa kohti kattoa.
Ensimmäisen rakkauden muistan. Sen auton tuoksun, oli syksy ja ikkunat olivat pisaramaisessa huurussa.
Sen muistan kun ovipuhelin soi ja lähetti toi laatikollisen esikoisrunokokoelmaani. Revin hikoilevin käsin pahvilaatikon auki, avasin kirjan, painoin nenäni sivujen taitoskohtaan. Jokaisella kirjallahan on oma tuoksunsa. Esikoiskirjan ominaishajun kirjailija muistaa vähintään yhtä hyvin kuin ensimmäisen rakkauden.
Nyt on tullut jo jokunen kirja kirjoitettua. Kiihko siis ei ollut aivan yhtä pojankoltiaismainen, kun eilen taas ovikello soi ja puuskuttava postimies rymäytti Kirjavälityksen pahvilaatikon eteiseen. Mutta kyllä tästä jälki jää, silti. Kohti seuraavaa.
3 Comments
Tuoksumuisti on kohdallani myös vahva. Erityisesti tuoksut jäivät muistiini kun palasimme isäni ammatin takia pitkältä kierrolta takaisin synnyinkaupunkiini stadiin. Olin 10. Nuo tuoksut joita koin ratikoissa, kaduilla, parturissa ja eri kaupoissa. Oli vielä sotakorvausten aika ja elintarvikkeet olivat tiukoilla ja suurin osa vielä korttisäännöstelyssä. Näin ja aistin ennenmuuta ensimmäisen kerran elämässäni muut hedelmät kuin omenat, jotka olivat tuttuja, joskin harvinaisia nekin. Ennen muuta vielä joissakin kaupoissa, pääosin vain siirtomaatavaraliikkeissä, erottuvat muutamat sitrushedelmät, appelsiinit, grapet, sitruunat. Maistamaan pääsin paljon myöhemmin. Banaaneista oli vain mielikuva ja niistä ei ole tuoksumuistissani mitään.
Tätä olen monelta kuullut. Tuoksu ikään kuin vahventaa muistijäljen. Kun olen joskus kohdannut uudestaan hyvinkin vanhan, täysin unohtuneen tuoksun (esim. tietyn saunan tai muun rakennuksen tuoksu) heti liuta siihen liittyviä muistikuvia on ryöpynnyt mieleen.
Kun minä kuljen juuri leikatun ruohokentän tai puistikon ohi, mieleen pulpahtaa lapsuuden jalkapalokenttä Kotkassa, nykyinen Arto Tolsa -areena, missä me pojat vietimme aikaamme.
Mutta se mitä olen aina ihmettelyt, on että nurmikon tuoksun mukana mieli saattaa hetkeksi tavoittaa koko sen hetkisen todellisuuden: isä ja äiti kotona, kohta isä viheltää meidät pojat kotiin, epämäääräiset ajatukset tulevaisuudesta, siis se miten silloin poikasena tulevaisuus väikkyi mielessä.
Tarkoitan että aivoissa on ikään kuin tallella koko sen hetkinen ”todellisuus”.