Leivänpaahtimesta ja jäljelle jäämisestä

Leivänpaahdin hajosi. Painike ei pysy alhaalla vaan pompsahtaa takaisin. Laite on käyttökelvoton ja suuntaa pian leivänpaahtimien hautausmaalle.

Paahtoleipämiehenä olen käristänyt sitkeydellä eli pitänyt napukkaa alhaalla omin käsin kunnes leivät ovat ruskistuneet. Siinä on ollut aikaa ajatella ja muistin, että laite on isän peruja. Tarkemmin tuumattuna viimeisiä arjessa näkyviä jälkiä hänestä. Vaatekaapissa tosin on harmaa mytty, isän vanha paita. Se on muodoton paituli, jota luulottelen – väärin – vielä joskus käyttäväni.

Ihminen katoaa nopeasti esinemaailmasta. Mitä jää jäljelle? Korvieni väliin hän on jäänyt, se on varmaa. Vaikuttaa minussa hyvässä ja pahassa, tiedän liiankin hyvin. Ja sellainen asia, että aloitin kirjoittamaan vakavasti ensimmäisiä kirjojani isän kuoleman jälkeisenä päivänä.

Kuinka monta sukupolvea jäljet kestävät? Mikä minussa (enkä puhu nyt geeneistä) on jonkun tuntemattoman muinaisen ihmisen tekoja, perintöä, joka siirtyy kun lapsi matkii aikuista ja omaksuu tietämättään sitä ja tätä? Kuka täällä oikein päättää miten minä olen?