Blogin pitämisessä on sellainen hauskuus, että näkee oman muuttumisensa. Tai pysymisensä samana. On yhtä aikaa miellyttävää ja vaivaannuttavaa lukea edellisten kirjojen ilmestyessä kirjoittamiaan tekstejä (esim. täällä, täällä, täällä).
Ensimmäisen kirjan ilmestymistä ei tietysti unohda koskaan, esikoinen on esikoinen. Jotain samaa siinä hetkessä silti aina on. Tarkoitan pettymystä ja tyhjyyden tunnetta. Vuosien ponnistelu, epätoivon ja riemun hetket. Sitten se on valmis. Mikään ei ole muuttunut. Arki on arkea. Mikään ei ole toisin.
Kirjailijalla voi mielestäni olla vain yksi syy jatkaa kirjoittamista. Se, että uusin on paras. Muuten ei kannata kirjoittaa. Nyt selaan tätä uutta. Outoa pettymystä ja haikeutta. Silti tiedän, että tämä kannatti tehdä, tämä kirja.
No comment yet, add your voice below!