Loistava Gatsby

Nujersin ennakkoluuloni ja kävin katsomassa Baz Luhrmannin The Great Gatsbyn. F. Scott Fitzgeraldin klassikkoromaani on ilmestynyt suomeksi nimellä Kultahattu. En ole koskaan ymmärtänyt tätä nimivalintaa. ’Kultahatulle’ ei löydy mitään tukea lähtötekstistä. Loistava Gatsby olisi kohdallisempi.

Fitzgeraldin teos on oikeastaan vastakohta uudelle Gatsby-elokuvalle. Romaani on lähestulkoon novelli tai pienoisromaani. Se on niukka ja vähäeleinen. Kirjan loppuhuipentuma on milteipä liiankin harkittu, täydellisen symmetrinen.

Luhrmannin Gatsby on ylenpalttinen spektaakkeli. Se on Hollywoodia tyypillisimmillään, 143 minuutin fantasiamatka arjen tuolle puolen. Kaikki on räiskyvää, paisuteltua ja liioiteltua. 1920-luvun Yhdysvaltojen Zeitgeist tuodaan vuoteen 2013 salavihkaan, kun Gatsbyn bakkanaaleissa musiikki hiljakseen muuttuu jazzista nykyajan yökerhojytkeeksi.

Kirjan juonta on tietysti muuteltu. On lisätty kehystarina, jossa kertoja Nick Carraway ryhtyy alkoholistiparantolassa kirjoittamaan ystävästään Gatsbystä. Pieni, joskin turha muutos. Epäilyttävämpää on koko juonen kannalta ratkaisevan kohdan peukalointi. Kun nousukas Jay Gatsby ja vanhan rahan miljonääri Tom Buchanan ottavat yhteen New Yorkin Plaza-hotellissa, tapahtuu jotain, mitä ei kirjasta löydy. Sinänsä minulla ei ole mitään sitä vastaan, että taiteesta toiseen hypätessä paljon muutetaan, mutta muutokselle pitäisi olla syy ja peruste.

Luhrmannin teos on ihan kelpo elokuva. Taidolla tehtyä viihdettä, ei sen enempää eikä vähempää.

Mutta kirja kannattaa lukea, alkukielellä jos mahdollista. Siinä liikutaan eri rekisterissä. Se, mikä elokuvaan siirrettynä vaikuttaa välillä tekosyvälliseltä sentimentaalisuudelta, toimii kirjassa erinomaisesti.

Kauan sitten kirjaa ensimmäisen kerran lukiessani samaistuin kertojaan, Nick Carrawayn sympaattiseen hahmoon. Nykyään ymmärrän paremmin Gatsbya, hänen kurkottamistaan kohti täydellistä ja mahdotonta.