Tätä on ole ennen harrastanut. Nimittäin keskeneräisen runon laittamista blogiin. Mutta kerrankos kokeilemaan. Work-in-progress, siis. Kommentit ja parannusehdotukset tervetulleita.
Minän kevät
Se on uskaltamista, sitä ettei lähetä taidokkaasti naamioituja rakkausviestejä sillekään naiselle, yhtään sähkökyyhkyä tyhjään huoneeseen törmäilemään, kolhimaan nokkaansa seiniin joiden läpi pääsee vain sitkeydellä ja komeahkolla ulkomuodolla, minän hiljentämistä, sitäkin se on, myöhäissyksyn ajattelemista ensimmäisenä veitsenkirkkaana kevätpäivänä kun rakkauden rakastaminen viiltää vatsan auki ja minä ajattelin vuorotellen sen naisen kasvoja ja vihaa joka syö meitä joka askeleella, vie minuutit, minulle, sinulle ja hänelle varatut minuutit.
11 Comments
”ja minä ajattelin vuorotellen” -nythkähdys muistuttaa Saarikosken tyylistä. Kivakiva
Ohhoh, tulipas nopeasti kommentti. Kiitos ja Saarikoski-huomiossa voi olla perää, vaikka en tietoisesti sitä ajatellutkaan.
”Proosarunon kohtalona on olla kaunis ja kipeä”, kuten Risto Ahti meille aikanaan totesi. Quod erat demonstrandum!
Hyvältä kuulostaa minunkin mielestäni.
Mietin kahta asiaa, kun kysyt kerran.
1)Vaihtuuko aikamuoto tarkoituksella kohdassa ”ja minä ajattelin vuorotellen”?
2) Tämä tuntuu minusta vähän (ei paljon) kliseiseltä: ”kun rakkauden rakastaminen viiltää vatsan auki”. Mitä tapahtuu, jos sen jättää pois?
Sinikka, ei ollenkaan pöllömpi tiivistys proosarunon olemisen tavasta Ahdilta. Pistää miettimään.
Kyllä tässä vetoa on, sopivasti, ja rosoa ja ylläreitä. Jos vielä näkisi rakenteen sellaisena kuin sen tulisikin ilmentyä, rytmitys avautuisi. Nyt se jää hieman katveeseen. Ehkäpä viisastumme, kun näemme tuleman joskus kirjan kansissa?
No niin, kiitos jälleen. Joukolta ja Hannulta tarkkakatseisia huomioita.
Rakkaus, elämä, totuus sun sellaiset isot sanat ovat tunnetusti runoudessa hankalia ja kliseyttävät tekstin helposti. Miinakenttämäisiä, tosiaan.
Saapi nähdä päätyykö tämä jossain muodossa ja joskus kirjakäyttöliittymän kautta luettavaksi.
Vaikket tätä julkaisekaan, kun en kerro sähköpostiani, ehkä luet kuitenkin, ennen kuin heität pois. Siksi viitsin sanoa,
että pidin tästä runosta jotenkin nopeasti ja väistämättä. Minusta rakkauden rakastamisen pitää viiltää vatsa auki siksikin, että kevätpäivä on veitsenterävä.
Runosi tilallisuus on kiinnostavaa. Rakkausviestit (joita ei lähetä) menisivät huoneeseen. Seinien läpi ei kuitenkaan pääse. Mutta kun ensimmäinen kevätpäivä tai rakkauden rakastaminen viiltää vatsan (tila )auki, heti saadaan liikettä, vihaa, askelia, syömistä.
”Me”, jonka osa sinä on, on runossasi liikkuva (yhdessä taivaltava?) osanen. ”Se nainen”, jonka miellän ”häneksi”, on tila.
Et ole paikassa vaan paikka sinussa, sanoi joku.
Kylläpäs julkaisen, Mummo, kun tuo oli niin kohdallista runopuhetta, että melkein putosin tuolilta. Hiljaiseksi vetää; ei lisättävää.
Siis tuohon aikamuodon vaihtumiseen ei mielestäni saa todellakaan puuttua!!! Se on hieno ”käänne” – ensin puhutaan yleisellä tasolla, jolloin tempuksena on preesens, sitten imperfektillä mennäänkin (yhä) yksityisempään. Luulin että tämä on tarkoituskin: tempusvaihtelu vain kasvattaa runon ”ahdinkoa”. Juuri tuollaisten hienovaraisten keinojen ansiosta runot ovat mitä ovat = ihmeellisiä.
(Itse vaihtaisin oikeasti yhden sidesanan pilkkuun, mutta se voi olla korjaus, joka on ominainen mun eikä Jarkon kirjoittamiselle.)
Aivan liian pitkä virke. Täytyy pilkkoa. Ehdottomasti. Muuten ei saa. Selvää.