Muistot

Päädyin äskettäin illalliselle kahden entisen koulukaverin kanssa. Kuten moni samaan tilanteeseen päätynyt tietää, tuloksena on omalaatuinen tunnevyöry. Yhtä aikaa ihmiset ovat oudolla tavalla samoja ja tuttuja kuin vuosikymmenet sitten. Toisaalta he eivät ole. Lapsuuden ja nuoruuden vuosien jälkeen on tapahtunut kovin paljon, minulle ja heille, kaikille.

Hämmentävällä tavalla ihmiset toisaalta muuttuvat koko ajan ja samalla pysyvät samanlaisina kuin ovat olleet lapsuudestaan lähtien. Ilmeet, eleet, äänenpainot, kaikki se mikä on tietoisen kontrollin ulkopuolella; kaikki se mikä kertoo ihmisestä eniten – se muuttuu vähiten.

Illan mittaan huomasin, että eräskin nykyinen ministeriön tiedottaja oli monella tavalla ihan sama ihminen kuin vuosia sitten Tampereen klassillisen lukion ranskan tunnilla, jossa vapisimme hirmuisen opettajattaren katseen alla; ja toisaalta ei ollut, ei todellakaan. Molempien ällistykseksi huomasimme, että olimme asuneet 1990-luvulla Brysselissä toisistamme tietämättä.

Ja kyllä vain, eräskin nykyinen toimittaja oli ihan sama kärkäskielinen pellavapää kuin 1980-luvulla, jolloin katselimme Tampereen Tuomiokirkonkadun pienoismalliliikkeen ikkunassa koottavia pienoismalleja ja totesimme, että rahat eivät riitä; ja toisaalta hän ei ollut sama ihminen vaan monessa mielessä ihan erilainen.

Viime vuonna ilmestyneessä esseekokoelmassa Viisastuminen sallittu tuumin muistamista, kaikkia sen ristiriitaisuuksia ja kummallisuuksia. Jos asiaa ei vaivaudu ajattelemaan, muisti ja muistot ovat itsestään selvä asia. Mutta jos niitä ryhtyy pohtimaan, mikään ei olekaan enää yksinkertaista. Miksi muistamme jotain ja jotain emme muista? Miksi eri ihmisten muistikuvat eroavat niin paljon samoista tapahtumista? Missä ja miten muistot ovat olemassa?

Muistaminen voi olla välähdyksenomainen mielikuva, jotain, joka voi vaikuttaa spontaanilta ilmaantumiselta. Tai muistaminen voi olla muistityön, aktiivisen muistelun, tulos. Molemmat kruunaa tunnustaminen (ranskaksi reconnaissance), toinen taso, jossa muisto todennetaan ja varmennetaan. ”Aivan!” ”Niin se oli!” Sama kokemus valtaa meidät, kun vuosikausien jälkeen yllättäen tapaamme jo unohtamamme ihmisen: ”Sinä!”

Juuri näitä ällistyttäviä kokemuksia vanhojen tuttavien kanssa saa. Kiitos siitä.