Näkemiin Jerusalem

Melkein vuosi on vierähtänyt ja olen pian palaamassa Israelista takaisin Suomeen. Siivoan parhaillaan Katamonin kotiamme.

Saavuimme Jerusalemiin syyskuun alussa 2023. Kuukauden kuluttua alkoi sota, mistä minulle on jäänyt riipaisevaksi muistoksi valokuva. Se on otettu illalla 6. lokakuuta kotimme lähellä olevassa puistossa, minne menimme katsomaan auringonlaskua.

Vain muutama tunti kuvan ottamisen jälkeen palestiinalaiset terroristit käynnistivät hyökkäyksensä Gazasta Israeliin ja aloittivat silmittömän väkivallan. Lapsia murhattiin vanhempien silmien edessä, isiä ja äitejä ammuttiin heidän lapsiensa katsoessa, perheitä poltettiin elävältä koteihinsa, joukkoraiskauksia. Tälle sivustolle on kerätty kuvamateriaalia tapahtumista. Suosittelen siellä käymistä jokaiselle samasta syystä kuin suosittelen jokaiselle Auschwitzin keskitysleirimuseossa vierailemista.

Iso osa israelilaisista traumatisoitui tapahtumista syvästi, ikiaikaisen antisemitismin muistot aktivoituivat. Keskustelut paikallisten ystäviemme kanssa ovat olleet välillä raskaita, täynnä huolta, syvää surua ja pelkoa tulevaisuudesta.

Vuoteen on tietysti mahtunut paljon muutakin kuin sotaa. Arki on arkea ja töitä on tehty entiseen malliin. Tel Avivissa on tullut käytyä useammankin kerran. Hyvin erilainen kaupunki Jerusalemiin verrattuna. Jerusalem on kuin Augustinuksen Civitas Dei, Jumalan kaupunki, jossa uskonnolla on valtaisa merkitys. Tel Aviv taas on Civitas terrena, maallinen kaupunki, jossa elämä on lurjustelua pitkillä hiekkarannoilla, ravintoloissa ja kulttuuririennoissa.

Uusi runokokoelma ilmestyi maaliskuussa. Galit Hasan-Rokem käänsi sen runoja hepreaksi ja myös esitti niitä Israelin Kirjailijaliiton tilaisuudessa. Muutama päivä sitten ilmestyi kirja-arvostelu Helsingin Sanomissa.

Niin! Runous!

Olen jättänyt jäähyväisiä Jerusalemille lukemalla ehkäpä kuuluisimman 1900-luvun israelilaisen runoilijan Jehuda Amihain kokoelmaa Jerusalem (1999, Nihil Interit). Teppo Heiskasen suomennos on valikoima vuonna 2000 kuolleen Amihain runoista useilta vuosikymmeniltä.

Tänä vuonna tulee sattumalta kuluneeksi sata vuotta Jehuda Amihain syntymästä ja häntä on muistettu täällä monin eri tavoin. Jerusalemissa törmäsin myös Amihain muistolaattaan:

Amihain runokieli on selkeää ja puheenkaltaista, mutta samalla kieltä nyrjäyttävää ja hämmentävää. Näiden kahden tasapainosta löytyy runouden ydin, sanoisin.

Jumala armahtaa leikkikoululaisia

Jumala armahtaa leikkikoululaisia,

koululaisia jo vähemmän.

Aikuisia hän ei enää armahda,

heidät hän jättää yksin.

Joskus he joutuvat konttaamaan

hehkuvassa hiekassa

ensiapuasemalle

verta vuotaen.

Ehkä hän armahtaa ja suojaa

aitoja rakastavaisia

kuin puu

puistokadun penkillä uinuvaa.

Ehkä mekin suomme heille

armon viimeiset kolikot

jotka äiti jätti perinnöksi,

niin että heidän onnensa suojelisi meitä

näinä aikoina ja muulloinkin.