Sumuaamu

Tähtiyön lakihetkenä sinun kirjeittesi kirjaimet alkoivat tiivistyä, kuin ne olisivat puristuneet yhä vain mustemmiksi ja mustemmiksi, kunnes lopulta ne olivat avaruuden hopeanhohtavia, joka on väreistä ensimmäinen ja viimeinen. Talo, tie, järvi ja metsä hiljenivät kuuntelemaan ja minä suljin silmäni kunnes olin varma, että vuorokausi oli vaihtunut. Uuden päivän alku oli kuin syntymä aina, se työntyi hitaasti pienestä aukosta maailmaan, eikä sitä mikään voinut pysäyttää ja minä nousin samaa tahtia kuin aamusumu ylös puiden juuristoista, kiedoimme mustikanvarvut, sammaleet ja saniaiset viittamme alle; se sumu on siellä yhä, kuin maailman ja minun väliin laskettu reikäinen lakana, vähän näkyy, loput arvaan ja kuvittelen puun juureen ketun, tien mutkaan käävän ja auton pölykapselin, joka on siirtymässä ihmisten maailmasta eläinten valtakuntaan; senkin sumu tekee mahdolliseksi, ilman aamusumua niin paljon jäisi tapahtumatta, niin paljon vähemmän voisin kuvitella, niin paljon enemmän aurinko raa’asti  paljastaisi;  aurinkoa pitäisi muistuttaa  sen  tähtiveljistä; että peittäminen paljastaa eniten,  sumu näyttää maailmasta  sen, mikä siinä on tärkeää, tähdet sinun otsallasi.