Susipalatsi

Kieltämättä olin epäluuloinen, kun kuulin, että Hilary Mantelin Susipalatsista on tehty tv-sarja. Kovin usein historialliset tv-sarjat tursuavat romanttista huokailua ja pukudraamaa, joka ei minua juuri kiinnosta.

Mutta katsottuani äsken ensimmäisen osan uskallan olla varovaisen innostunut.

Kirjoitin muutama vuosi sitten Susipalatsin jatko-osasta Syytettyjen salista. Tosin jatko-osa on harhaanjohtava ilmaisu. Tarina jatkuu suoraan ja teokset olisi voitu julkaista myös yhtenä niteenä. Sivuja kylläkin on niin paljon, että käytännössä se ei olisi ollut mahdollista.

Lähes aina elokuvat ja tv-sarjat ovat kirjoihin verrattuna pettymyksiä. Mutta nyt tuntui hetken siltä, että tv-sarjassa on ylitetty lähtöteoksen pahin heikkous eli liiallinen pituus, joka heikentää sinänsä erinomaisen kerronnan tehoja. Tv-sarja on dramatisoitu taidolla ja tarina tykyttää eteenpäin. Tämä toki on ns. tykkäämisasia, omien esteettisten mieltymyksieni mukainen arvio. Monille varmasti juuri mastodonttisuus ja sen mahdollistama immersio teoksen maailmaan ovat tärkeitä asioita.

Susipalatsin ja Syytettyjen salin kiinnostavin oivallus on inhimillistää yksi brittihistorian huonomaineisimmista miehistä.  Henrik VIII:n neuvonantajaksi surkeista oloista noussutta Thomas Cromwellia (1485–1540) on pitkään pidetty häikäilemättömänä miehenä. Kyllä hän kovapintainen olikin. Poliittisten valtapelien melskeissä Cromwell esimerkiksi hankkiutui eroon kilpailijastaan Thomas Moresta (tämä kuvataan Susipalatsissa). More on puolestaan on saanut yhä voimassa olevan marttyyrin ja puhdasotsaisen idealistin sädekehän. Minulle Thomas More on aina ollut pelkkä katolinen kiihkoilija, jonka tunnetuimman teoksen nimi Utopia kertoo hänestä oleellisen. Cromwell taas oli pragmaatikko, lakimies ja tanakkka porvari, käytännössä protosekularisti. Christopher Hitchens vainaan sanoin Cromwell oli yksi niistä, jotka sysimällä liikkeelle reformaation ”tekivät Englannista Englannin”.