Näihin aikoihin oli joskus tapana juhlia kekriä eli köyriä, elonkorjuujuhlaa, jolloin uskottiin vainajien vierailevan taloissa, ainakin kansatieteilijä Kustaa Vilkunan mukaan. Keskiajalla tähän nivoutui kristillinen pyhäin päivän vietto. Nykyään tätä on kovaa vauhtia syrjäyttämässä kelttiläinen muinaisjuhla Halloween.
On siis sopiva hetki aloittaa kuolleiden ja unohdettujen runoilijoiden muistelusarja. Ensimmäiseksi valikoitui Pekka Parkkinen (1940-1992), jonka Valitut runot (Weilin & Göös, 1975) pelastin äsken kirjaston poistohyllystä hintaan 20 senttiä. Parkkinen aloitti romaanikirjailijana ja julkaisi niitä myöhemminkin, mutta nyt luetaan runoja, tosin vain muutamista kokoelmista.
Parkkisen ensimmäinen runokokoelma Jos minä maatani rakastaisin (1967) ei vielä nouse siivilleen, liikaa kielellisesti mielenkiinnottomia proosalauseita. Mutta teoksen pelastaa mainio aforistinen runokiteytys: ”minä olen liha teidän piikissänne”. Maailmassa on monta kirjaa, varsinkin runoteoksia, jotka ansaitsevat olemassaolon oikeutuksensa yhdellä ainoalla seasta hohtavalla kohdalla. Parkkisen toinen teos Näin on (1970) on jo kokonaisuutena vakuuttavampi, paljon levollisesti soljuvia, pitkiä runoja: ”tule, tule tähän runoon / kuin kyynel silmänurkkaan / niin minä pyyhin sinut pois”.
Pekka Parkkisesta ihmisenä en tiedä juuri mitään, mikä on lukemisen kannalta hyvä, vähemmän ennakko-oletuksia kuin yleensä kirjaan tarttuessa. Joku ehkä tietää ja osaa kertoa enemmän. Kohosen ja Rantalan Suomalaisia kirjailijoita (Otava, 2004) tietää, että hän oli ”kommentoiva yhteiskuntakriitikko, arjen kuvailija ja tuntija.”
À propos, print on demand -tekniikka ja e-kirja mahdollistaisivat nykyään unohdettujen kirjailijoiden teosten elvyttämisen eloon vähin vaivoin ja kustannuksin. Ruotsissa Kirjailijaliitto on tätä harrastanutkin.
6 Comments
Parkkinen teki itsemurhan, sen tiedän. Hän käänsi ranskalaista lyriikkaa, jos oikein muistan, niin hän käänsi sekä Rimbaudin Kausi helvetissä -runot sekä Henri Michauxin valikoiman Harhailla, laiskotella. Muistan pitäneeni joistain Parkkisen runoista, kun niitä luin joskus kauan sitten.
Tästä en ollut kuullutkaan, siis suikkarista. Surullista tietysti.
Näkyy tosiaan Pekka Parkkinen suomentaneen minultakin hyllystä löytyvän Michaux-valikoiman yhdessä Jaakko A. Ahokkaan kanssa. Samoin Max Jacobin kokoelman Runoja noppapikarista (1977).
Ei kai Pekka Parkkista kukaan ole unohtanut? Kirjastojen poistot ja kirpputorit pursuavat hänen kirjojaan (tarkoittaako se unohtamista?) eli sinne vain jos on näin päässyt käymään.
Kuten Juri tietää, on paljon syvempään unohdukseen jääneitä runoilijoita, erittäin hyviäkin sellaisia. Tuollahan niitä listataankin:
http://www.parnasso.fi/index.php?itemid=460
Parkkisen itsemurhaan kai liittyi osaksi kustannusmaailman silloinen uudelleen järjestely. WG pirstottiin.
Pelasin aikoinaan Parkkisen kanssa korista Kaivopuistossa. Hänellä oli – monien henkevien kirjailijoiden tapaan – taipumusta itsekkäisiin ratkaisuihin. Kuten Tommy Tabermannilla, joka luovutti pallon joukkuetovereilleen vain äärimmäisessä hädässä, jos silloinkaan.
Veikko Polameri sen sijaan jakeli maukkaita syöttöjä. Kai Nieminen jr. ymmärsi myös joukkuepelin idean, samoin Pentti Saaritsa.
Kyllä näistä kavereista olisi rakentanut kohtuullisen aloitusviisikon Suomi-sarjaan. Huoltajaksi Jouni Lompolo, joka kesti tyynesti neuvojensa (”koittakaa sitten voittaa, luupäät”) laiminlyönnin.
Yöllä, sattumalta, nappasin hyllystä oman kirjastosta poistetun Parkkiseni. Jos minä maatani rakastaisin -esikoisessa ollut Nyt on jouluaatto -proosaruno kosketti. Myös runoelma No No No -nimisestä vietnamilaisesta ilotytöstä oli kaunis ja puhutteleva, konstailematon.
Siinä on aliarvostettu runoilija, Pekka Parkkinen. Lempeän surumielisiä ja jotenkin öisen nukkaisia runoja, mielestäni aivan parhaita Suomessa. Hyvä, että on hänelle sentään tällainen hatunnosto täällä.