Skip to content
Jarkko Tontti

Jarkko Tontti

Venäjästä, Ukrainasta, kirjailijoista, politiikasta

Kesäkuussa 2008 osallistuin kirjailijadelegaatiossa suomalais-ugrilaiseen kongressiin Hanti-Mansijskissa Siperiassa. Tilaisuus ylitti kansainvälisen uutiskynnyksen, kun Viron presidentti Toomas Ilves poistui salista kesken Venäjän duuman edustajan Konstantin Kosatshevin puheen. Se oli täysin oikea reaktio  puheeseen, joka oli aggressiivista putinistista propagandaa. Edellisenä päivänä Ilves oli pitänyt neljän valtionpäämiehen (Venäjä, Suomi, Viro ja Unkari) tilaisuudessa komeimman poliittisen puheen, jonka olen kuullut. Se oli rohkea demokraattisen yhteiskunnan puolustus ja samalla retorinen taidonnäyte täynnä tyylikkäitä kirjallisia viittauksia.

Juuri ennen Ilvestä oli puhunut Tarja Halonen, jonka mumina toi mieleen suomettumisen synkimmät vuodet. Muistan, kuinka tunsin voimakasta myötähäpeää. Halonen lateli 1970-luvulta tuoksahtava fraaseja ystävällisistä suhteista ja luottamuksesta. Ei puolikasta sanaa Venäjän ihmisoikeustilanteesta, joka oli surkea jo silloin.

Ilveksen puheen edetessä näin, kuinka Tarja Halosen ilme lyssähti. Ehkä hän tajusi pienenevänsä, näyttävänsä Ilvekseen verrattuna juuri siltä mitä hän onkin. Halosen vieressä istunut Venäjän presidentti Medvedev mutristeli myös, kuten kaikki putinistit, kun joku sanoo sanan demokratia. Ilveksen puheen jälkeen pomppasin ylös ja huusin bravo ja tilaisuuden jälkeisellä vastaanotolla kysyin Ilvekseltä, voisinko hakea Viron kansalaisuutta.

Viimeistään vuoden 2022 alussa kaikille on valjennut, kuinka täydellisen oikeassa Ilves on vuosien ajan ollut Venäjän tilanteesta. Ja kuinka täydellisen väärässä myöhäissuomettuneet tarjahaloset, erkkituomiojat ja paavoväyryset ovat olleet. Eikä kyse ole ollut vain näistä menneen ajan poliitikoista. YYA-henkinen Nato-vastaisuus on läpäissyt suomalaisen yhteiskunnan ja politiikan. SKP:n seuraajapuolue Vasemmistoliiton tietysti eniten, mutta samoilla linjoilla on ollut iso osa SDP:n, Vihreiden ja Keskustan poliitikoista. Nato-jäsenyyden vastustaminen on ollut järkiperäisen argumentaation ulkopuolelle sysätty identiteettikysymys varsinkin monille punavihreille, samaan tyyliin kuin ydinvoiman vastustaminen.

Edes vuonna 2014 tapahtunut Krimin miehitys ei avannut silmiä. Itse ehdin käydä vielä Ukrainaan kuuluneella Krimillä vuonna 2012 kirjailijajärjestö PEN Internationalin kokouksessa. Tapasimme muun muassa Krimin tataareja. Vuonna 1944 heidät oli karkotettu Siperiaan, mutta Neuvostoliiton loppuvuosina tataarit olivat palanneet Krimille. Bussimatkalla ohitimme Neuvostoliiton viimeisen johtajan Gorbatšovin entisen huvilan, missä hänet oli vangittu elokuussa 1991. Krimiltä alkanut vallankaappausyritys oli Neuvostoliiton loppulaskennan alku. On varsin mahdollista, että Vladimir Putinin valtakauden loppulaskenta alkoi Krimin valtauksesta ja Ukrainan sodasta, suurin piirtein yhtä epätoivoisista yrityksistä palauttaa murtuneen imperiumin menneet loiston päivät.

Vuonna 2017 matkustin uudestaan Ukrainaan, tällä kertaa Lviviin. Olin yksi PEN-kongressin yli kahdesta sadasta eri puolilta maailmaa saapuneesta kirjailijasta. Opin paljon kaupungin vahvasta kirjallisesta historiasta, esimerkiksi Stanislav Lem,  Zbigniew Herbert ja Martin Buber asuivat Lvivissä, joka oli ollut joskus osa Itävallan keisarikuntaa. Kongressin juhlapuhujina olivat venäläinen nobelisti Svetlana Aleksijevitš ja yhdysvaltalainen Paul Auster. Ukrainan PEN ja Venäjän PEN olivat muutama vuosi aikaisemmin tuominneet yhdessä Krimin valtauksen. Tämän seurauksena putinistit ottivat Venäjän PENin haltuunsa. Lähes kaikki merkittävät kirjailijat jättivät sen, Aleksijevitšin lisäksi esimerkiksi Ljudmila Ulitskaja. Vastavetona päätettiin perustaa uusi Pietarin PEN, jonka puheenjohtaja Jelena Tšižova on Suomessakin hyvin tunnettu kirjailija. Lvivin kongressissa Pietarin PEN hyväksyttiin PEN Internationalin jäseneksi, ainoastaan Venäjän PEN vastusti.

Kongressin kolmas juhlapuhuja oli ihmisoikeusjuristi, tietokirjailija ja English PENin nykyinen puheenjohtaja Philippe Sands. Hänen teoksensa East West Street: On the Origins of Genocide and Crimes against Humanity (2017) kertoo siitä, kuinka kansanmurha ja rikos ihmisyyttä vastaan tulivat osaksi kansainvälistä oikeutta omina rikosnimikkeinään. Keskeisiä toimijoita olivat Lvivistä kotoisin olleet juristit Hersch Lauterpacht ja Rafael Lemkin.

Onko liian rohkeaa toivoa, että Putin ja hänen rikostoverinsa  vielä päätyisivät kansainvälisen tuomioistuimen eteen lviviläisten juristien kauan sitten käynnistämän työn ansioista?

Lvivissä tapasin myös uudestaan Ukrainan ehkäpä tunnetuimman nykykirjailijan Andrei Kurkovin. Hänen Twitter-tililtään olen viime päivinä seurannut Ukrainan tapahtumia.

Jaa tämä

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email

No comment yet, add your voice below!


Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kirjat

Löydät kirjoittamani romaanit, runoteokset, esseekokoelmat ja fantasiakirjat täältä

Seuraa minua

Viimeisimmät