Jokerista ja psykoanalyysista

Olin radion Kulttuuriykkösessä Jakke Holvaksen vieraana. Yhdessä Timo Miettisen kanssa pohdimme syksyn kohuelokuvaa, Todd Phillipsin ohjaamaa Jokeria. Elokuva on herättänyt kiihkeää keskustelua varsinkin kotimaassaan Yhdysvalloissa. Joidenkin mielestä se tarjoaa arveluttavan yllykkeen koulusurmien kaltaisten silmittömien väkivallantekojen mahdollisille tekijöille, yksinäisille ja syrjäytyneille nuorille miehille.

Kulttuuriykkösessä Timo Miettinen tulkitsi Jokeria yhteiskunnallisten rakenteiden kautta. Minua kiinnosti enemmän psykologinen tai psykoanalyyttinen tulokulma, joka ehkä johtuu siitä, että olen jokin aika sitten itsekin aloittanut psykoanalyysin (toista kertaa elämässäni).

Elokuva suorastaan hieroo katsojan kasvoille psykoanalyysin peruskäsitteitä. Mielenterveysongelmainen päähenkilö, klovni Arthur elää äitinsä kanssa aikuisena ja etsii epätoivoisesti eri suunnista isän korvikkeita ja yleensäkin tunnustusta, Anerkennungia. Mutta sitä ei tule, isäsubstituutioihin kohdistetut toiveet kariutuvat nöyryyttävästi ja äiti paljastuukin traumaattisten lapsuuden kokemusten osasyylliseksi. Eroottiset fantasiat romahtavat, samoin ammatilliset yritykset pärjätä elämässä. Elokuvan lopussa Arthurin sankarikseen nostamat anarkistit murhaavat koko yhteisön isähahmon, pormestariksi yrittävän miljonääri Thomas Waynen, joka oli myös toinen Arthurin kuvitteellisista isänkorvikkeista. Jotain samankaltaistahan Freud arvailee tapahtuneen ihmislajin alkuhämärässä, kun lauman johtajauroksen pojat lopulta liittoutuvat yhteen isää vastaan ja tappavat hänet.

Voidaan tietysti kysyä (ja tätä en vielä keksinyt sanoa radiossa) mikä tässä kaikessa on katsojan rooli, siis meidän? Olisikohan se analyytikko, jolle analysoitava kertoo tarinaansa? Elokuvassa katsojaa hämätään toistuvasti, Arthurin fantasiat esimerkiksi naisystävän kanssa olemisesta paljastuvat kuvitteellisiksi vasta myöhemmin. Ne ovat kuin unia, joita analysoitava kertoo psykoanalyytikolle. Katsoja-analyytikko on myös vastuussa koko tarinan tulkitsemisesta johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi, narratiiviksi, jonka avulla Arthurin sekavan elämän episodit on käsitettävissä syineen ja seurauksineen. Tätä narratiivista, tarinallistamisen elementtiä ei Freudin teoretisoinneissa vielä ole. Itsekin havahduin siihen vasta jokin aika sitten, kun luin filosofi Paul Ricoeurin kirjoituksen Le récit: sa place en psychanalyse. Ricoeurin tekstissä on paljon kiinnostavaa pohdintaa fiktion narratiivisuuden ja psykoanalyysin narratiivisuuden yhtäläisyyksistä ja eroista – tästä ehkä lisää myöhemmin.