Karjalasta karjalaksi. Riko Saatsin romaanista Yönistujat

Riko Saatsi: Yönistujat. Gummerus 2025.

Parnasso 2/2025, s. 72.

Menetettyä Karjalaa luotaavalla kirjallisuudella on Suomessa vahva perinne. Eeva Kilpi, Laila Hirvisaari, Anu Kaipainen ja monet, monet muut kirjoittivat kansallisesta katastrofista, jonka käsittelylle olikin kysyntää sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Joku voisi luulla, että aihe on loppuun taputeltu suomalaisessa kirjallisuudessa. Ei suinkaan. Näin traumaa sanoittaa kirjailija ja ohjaaja Riko Saatsi (s. 1978) uudessa romaanissaan: ”Oma kotipitäjä oli viilletty irti valtion kyljestä kuin mehevä lihanpala riistaeläimen lonkkaluusta.”

Tuttuakin tutumpaan aiheeseen tullaan nyt uudesta kulmasta. Saatsin toinen julkaistu teos Yönistujat kertoo rajakarjalaisesta perheestä, joka sodan jälkeen asutetaan Nurmekseen, Pohjois-Karjalaan. Lieksasta kotoisin oleva Saatsi kertoo romaanissa oman sukunsa tarinaa. Kirjailijalle selvisi vasta aikuisena, ettei suomi ollut hänen isänsä äidinkieli.

Mikä ihmeen Raja-Karjala? Laatokan pohjois- ja koillispuolella sijainnut Raja-Karjala oli kaikkein itäisin osa Suomea. Toisin kuin muualla menetetyssä Karjalassa, siellä puhuttiin yleisesti karjalan kieltä ja merkittävä osa väestöstä oli ortodokseja. Vähemmistön vähemmistön tarinat eivät helposti tule kuulluiksi. Itsellenikin valkeni kunnolla vasta tämän kirjan myötä karjalankielisten ortodoksien olemassaolo. Siis vaikka oma isänpuoleinen sukuni on Karjalasta kotoisin.

Romaani alkaa karjalankielisellä jaksolla, joka heittää teeman voimalla lukijan silmille. Suomenkielinen lukija ymmärtää tekstistä vähän, sanan sieltä ja täältä. Karjalankielisiä katkelmia ja sanoja on ripoteltu muuallekin romaanin sivuille.

Varsinainen tarina alkaa kertoja Nastin anopin Tatjanan kuolemasta vuonna 1951. Uudistilan töissä raatava isä Feodor tekee poikiensa kanssa äidilleen arkun. Kuoleman kohdatessaan Nasti löytää ja muistaa ortodoksiset ja rajakarjalaiset perinteensä, suitsukkeita poltetaan, ruumiin äärellä itketään ja yötä istutaan. Mutta kaikkien kuullen Nasti myös puolivahingossa kutsuu kuollutta anoppiaan ruumiinvalvojaisissa Tainaksi, kun vieraaksi on tullut myös yksi supisuomalainen.

Miehensä Nasti toivoisi käyttävän itsestään nimeä Heikki. Nasti haluaisi sulautua osaksi suomenkielistä, lutherinuskoista Suomea mahdollisimman pian. Toisin kuin vaimonsa, perheen isä Feodor pitää raivokkaasti kiinni perinteistään, uskonnostaan ja kielestään. Nasti sen sijaan ajattelee lastensa parasta. Heitä kiusataan raa’asti taustansa takia perheen uudessa kotipitäjässä. Omaa, muista poikkeavaa identiteettiä ei totta totisesti kannattanut 1950-luvun Suomessa tuoda esiin. Hautajaisissa puolisoiden näkemyserot räjähtävät lopulta esiin täydellä voimallaan.

Oman vinon lisänsä tarinaan tuo perheen erityisherkkä lapsi Lasari, joka näkee muita enemmän. Hänen maailmassaan kuolleet kulkevat ja muille näkymätön todellisuus on osa arkea. Nykyään Lasaria ehkä kutsuttaisiin neuroepätyypilliseksi. Alun jälkeen Lasarin rooli jää pieneksi. Hänen tuumiaan tarinan tapahtumista olisi mukana voinut olla enemmänkin.

Yönistujat on tiivis teos. Ydinsanottava rakentuu Nastin ajatuksista ja tilanteiden kuvauksesta, osittain myös karjalankielisistä dialogin katkelmista, joissa ollaan vuodessa 1991, paikkana joensuulaisen hoitolaitoksen tai sairaalan osasto. Yönistujien tarina olisi voinut olla pitempi. Mutta hieno teos näinkin, pienoisromaani kertoo sanottavansa ilman liikoja rönsyjä.

Jarkko Tontti