Runon hyvyydestä, fetisismistä ja liikkumisesta

Kuten tunnettua, vaikeinta maailmassa on hyvän runon kirjoittaminen. Suurin osa runokirjojen runoista eivät yllä  ’hyvyyteen’, mitä se sitten onkin. Ei se mitään. Yksikin hyvä runo kirjassa riittää. Muut, keskinkertaiset antavat hyvälle runolle lisää voimaa. Erinomaisuus nousee voimallisempana esiin vähäisempien keskeltä kuin jos koottaisiin ’Best of’ -tyyppinen hittiluettelo maailman parhaista runoista.

On tietysti montaa tapaa olla ’hyvä’. Yksi keino loisteliaisuuteen eli lukijan koukuttamiseen on liike. Paikallaan jahkailevan runon lukeminen on velvollisuuden täyttämistä, mutta liikkuvan runon selässä lukija haukkoo henkeään. Paavo Haavikon varhaistuotannon helmiä on runo, joka alkaa:

”Ja ratsastan halki kartoittetujen maitten, / mutta metsästyshaukat vapautuvat / ja ratsastan eteenpäin kallistuneena / viitan lepattaessa”.

Lukija tempautuu heti mukaan. As simple as that.

Toinen esimerkki. Luin äsken Tuija Välipakan kokoelman Klovnin pelko (Gummerus, 2010). Kirja odotti hyllyssäni lukemista melkoisen pitkään. Syy viivästykseen oli fetisismini. Pääsääntöisesti luen vain kirjoja, joihin saan tekijän (tai kääntäjän) omistuskirjoituksen. Se on tapani saada edes jokin roti kirjameressä navigoimiseen. Tuijalta sain omistuksen kirjaan muutama viikko sitten kun Kirjailijaliitto kokousti Tampereella. Mutta takaisin itse asiaan.

Klovnin pelon paras runo löytyy sivulta 23. Senkin toimivuus perustuu liikkeeseen: ”Tämä tie alkaa tästä. Tulee risteyksiä. Tule eritasoliittymiä, / ramppeja, siltoja ja alikulkutunneleita. / Tulee vastaan aurinko”. ”Tulee ajatus. / Hillitön halu ajaa T-risteyksestä suoraan” , ”tulee nauru kuin sisäelinten hölkkä”.