Jarkko Tontti: Yli modernismin ajan – Paavo Haavikon Kaksikymmentä ja yksi.

Runouslehti Tuli & Savu 3/2008, s. 17-19.

Minulle ja monelle muulle Paavo Haavikon runous on tärkeintä mitä 1900-luvun suomalaisessa kirjallisuudessa tapahtui. Vaikka Haavikon parhaina teoksina pidetään korkeamodernistisia 1950-luvun runokokoelmia, hänen kestävin antinsa kirjallisuuteen on modernismin ylittäminen. Erityisen rakas minulle on Haavikon kokoelma Kaksikymmentä ja yksi vuodelta 1974, modernismin ylittämisen yksi tärkeistä momenteista.

Tila vai aika?

Yksi osa modernismiksi kutsutun runosuuntauksen edelleen vaikuttavasta perinnöstä on runon kuvakeskeisyys. Modernistista runoa luonnehtii staattinen kuvallisuus, leiskauksenomaisuus joka sulkeistaa ajallisen jatkumon, tarinallisuuden.

Modernistinen runo kartoittaa tilaa ja sivuuttaa kysymyksen ajasta. Tila ja siitä luotu kuva ovat tässä ja nyt, niillä ei ole aikaa eikä kestoa. Aarne Kinnusen mukaan runon havaitsija pysähtyy tietyn kohteen äärelle, joka on merkki lukijalle, että kuvaus on enemmän kuin itsensä, symbolinen.

Tätä vastaan asettuu käsitys proosasta eteenpäin mataavana jaaritteluna, pitkän keston tekstinä, jolla on aina alku, keskikohta ja loppu. Runo on kuva tilasta ja proosa on kertomus ajassa.

1950-luvun suomalainen modernismi ei ole tässä tulokulmassaan yksin. Gaston Bachelard esimerkiksi ohittaa kirjassaan Tilan poetiikka tyystin kysymyksen jatkumosta ja kestosta. Bachelardille tilassa oleminen on poeettisen kuvittelun välttämätön ja riittävä mahdollisuusehto. Muuta ei tarvita, varsinkaan ajallisuutta.

Ilkeämielinen kriitikko voisi sanoa, että samoja piirteitä on osassa jälkimoderniksi kutsutusta ns. kielirunoudesta. Tämä väite on virheellinen. Toki useissa language-runouden teksteissä luodataan kielellisen pillastuneisuuden avulla merkityksen hajoamista, täälläolon hetkellisyyttä, tekstuaalisuutta ja pirstaleisuutta. Toisinaan tämä runon kirjoittamisen asento suuntautuu tietoisesti tarinallisuutta, kestoa ja ajan tekstuaalistamista vastaan. Mutta toisaalta rajattomassa rikkaudessaan jälkimoderni runous kuitenkin avaa uusia mahdollisuuksia, joilla se parhaimmillaan ohittaa modernismin ja muiden ahtaaseen kuvallisuuteen tyytyvien suuntausten rajat. Jälkimodernin runouden vahvuus on sen palautumattomuus mihinkään selitykseen ja yksinkertaistukseen ja tämä koskee myös kysymystä ajallisuuden haasteeseen vastaamisesta. Kuten Juhana Vähänen on todennut: ”Puhuessani kuvasta viittaan myös siihen, kuinka kuva tarkoittaa jotakin, joka ei ole pysyvää tai jolla ei ole perustaa, joka takaisi sen olemassaolon jonakin. Kuva on ehdottoman liikkuvainen ja siihen on suhtauduttava sellaisena.”

Ajallinen jatkuvuus ja merkityksen narratiivinen kehkeytyminen ovat runon ja lopultakin kaikkien tekstien olemisen välttämättömiä ehtoja. Tämä joko otetaan kirjoittaessa huomioon tai sitä ei oteta, mutta irti siitä ei päästä. Ajatonta kuvaa ei ole.

Kaksikymmentä ja yksi – aika ja runotarina

Paavo Haavikon Kaksikymmentä ja yksi osoittaa useita eri tapoja, joilla runo voi olla ajallinen jatkumo, tarina, joka kysyy aikaa ja jolla on kesto; olematta silti proosaa. Johanna Pentikäinen on huomauttanut, että edelleen on voimassa luonnehdinta Paavo Haavikosta ennen kaikkea 1950-luvun modernistina, Tuomas Anhavan, Antti Hyryn ja Marja-Liisa Vartion kera. Tämä yleistys nojautuu 1950-luvulla kirjoitettuihin kokoelmiin ja sivuuttaa sen, että Haavikon tuotanto muuttui niiden jälkeen oleellisesti. Monet modernismin keskeiset piirteet katoavat, staattinen kuvallisuus yhtenä niistä. Syntyy liikettä, ihmisen olemista ajassa kysytään ja sen tekstinä esittämisen mahdollisuuksia tutkitaan.

Kaksikymmentä ja yksi -teoksen ajallisuus on yleisrakenteeltaan syklistä. Se ei muodosta eheää ja koherenttia kertomusta Sammon ryöstöstä, josta olisi paikannettavissa alku, keskikohta ja loppu setä Aristoteleen mallin mukaisesti. Se on kaikkea muuta kuin johdonmukainen ja kronologinen kertomus. Sen alku ja loppu liittyvät syklisesti toisiinsa. Alun Sampo-tarinaa seuraavassa Niilin-matkaa kuvaavissa runoissa kuljetaan oikeastaan ajassa taaksepäin. Niilin-matka on epäonnistunut yritys palata ’reaalisesta’, historiallisesta ajasta takaisin myyttiseen ajallisuuteen.

Teoksen laajassa Venäjä-jaksossa aika ajallistuu lineaarisesti. Runon puhujalla on tietoa menneisyydestä ja nykyhetkestä, mutta ei varmuutta tulevaisuudesta toisin kuin sykliseen aikakuvaan perustuvassa myyttisessä todellisuudessa. Yksi teoksen kokonaisteemoista on siirtyminen myyttisestä maailmasta historialliseen maailmaan.

Voidaan siis sanoa, että runo tarjoaa proosaan verrattuna ennen kaikkea useampia mahdollisuuksia kertoa ajasta. Nopeita jaksoja voidaan kertoa, kuten Haavikko Kahdessakymmenessä ja yhdessä, kertovilla runoilla. Lyyrisillä runoilla luodataan tilanteita ja suhteita, ajan kulku melkeinpä pysähtyy, mutta runo ei silti palaudu staattiseksi kuvaksi. Ajan kulun nopeuksien variaatio synnyttää teoksen kokonaisrytmin.

Kaksikymmentä ja yksi hyödyntää useilla eri tasoilla ajan ja tekstin yhteen nivomisen mahdollisuuksia. Yksittäiset runot, kolme pääosaa ja teos kokonaisuudessaan kysyvät aikaa ja ihmisen olemista ajassa eri tavoilla. Aika on subjektiivista ja kokemuksellista, ihminen on omassa ajassaan rytmisesti. Aika on myös yhteisesti jaettua, se muodostaa kertomuksia ihmisten väliin. Se on myös epookkista, eri historiallisina aikoina tavat kokea aikaa ovat erilaisia. Erityishuomiona voidaan mainita runo 17, jossa sankari Vareksenpoika kääntää ajan suunnan heittämällä kolikon Niiliin ja herättää kuolleet toverinsa Käyrän kaksoset henkiin. Mutta ajan suunnanmuutos ei miellytä henkiin herätettyjä. Heidän omasta pyynnöstään aika palautetaan vanhaan uomaansa.

Tarinallisuus olemisen ehtona

Jotta voimme väittää, kuten olen tehnyt, että kaikki tekstit välttämättä, tietoisesti tai kirjoittajan selän takana, rakentuvat ajallisesti eteneviksi narratiiveiksi meidän on edellytettävä jotain perustavaa inhimillisen täälläolon maailmassa olemisesta. Meidän on edellytettävä, että sekin on jollakin hyvin perustavalla tavalla tarinallista. Ihmisenä oleminen on kertomista, tarinassa olemista ja tarinana olemista. Ja se, miten ihminen on, ehdollistaa kaiken mitä ihminen voi tehdä eli kuinka se voi esimerkiksi kirjoittaa tai lukea runoa. Ihmisen täälläolo on kertomuksessa ja kertomuksena, mutta myös kaikki mitä se tekee ja kaikki mitä se voi tietää, tapahtuu ajassa etenevänä kertomisena.

Kaikkien tekstien kirjoittaminen ja lukeminen on lopultakin, ’juonellistamista’ (mise en intrigue), kuten Paul Ricoeur on esittänyt. Inhimillinen toiminta voidaan ymmärtää vain silloin, kun tulkitsija muokkaa sen ajassa eteneväksi tarinaksi. Mutta tämä ei tarkoita välttämättä selkeää kronologisuutta tai mitään muutakaan arkikokemuksesta kumpuavaa käsitystä ajasta.

Voimmekin Ricoeurin tavoin erottaa toisistaan objektiivisen ja subjektiivisen ajan eli universaalin ajan ja kokemuksellisen ajan. Kokemuksellinen aika rakentuu kertomisena eli narraation kautta. Ymmärrämme maailman, toiset ja itsemme tarinoina, ajallisesti etenevinä kertomuksina, joita kerromme itsellemme ja toisille. Kaikki maailmassa kohdatut tekstit, objektit ja tapahtumat ovat ymmärrettävissä vain, jos ne liitetään subjektiivisiin kokemuksiimme, oman olemisemme kertomukseen. Ajallinen kehkeytyminen ja tarinallisuus eivät siis ole vain fiktiivisten proosatekstien ominaisuuksia, vaan ajallinen rakentuminen on kaikkien tekstien olemisen mahdollisuusehto. Mielenkiintoisimmat kirjalliset tekstit, kuten Kaksikymmentä ja yksi, ottavat tämän välttämättömän lähtökohdan huomioon ja käyttävät sen mahdollisuudet hyväkseen.

Jarkko Tontti

Kirjallisuus

Bachelard, Gaston: Tilan poetiikka. Nemo 2003.

Haavikko, Paavo: Kaksikymmentä ja yksi (1974). Teoksessa Runoelmat. Otava 1975, s. 227-338.

Pentikäinen, Johanna: Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina. Helsinki 2002.

Ricoeur, Paul: Temps et récit III. Le temps raconté. Seuil 1985.

Ricoeur, Paul: Soi-même comme un autre. Seuil 1990.

Ricoeur, Paul: Mimesis, viittaus ja uudelleenhahmottuminen. Suom. Antti Kauppinen. Teoksessa Tontti, Jarkko (toim.): Tulkinnasta toiseen – Esseitä hermeneutiikasta. Vastapaino 2005, s. 164-174.

Vähänen, Juhana: Varmuudesta ja epävarmuudesta. Nuori Voima 2-3/2006, s. 57-59.