Mitä voi sanoa klassikoksi nostetusta kirjailijasta ja hänen teoksistaan? Otetaan vaikka Franz Kafka. Kafkasta ja hänen kirjoistaan on kirjoitettu tuhansittain tutkimuksia, arvosteluja ja esseitä. Kaikki mahdollinen on sanottu moneen kertaan. On ilmestynyt jopa sarjakuvamuotoinen johdantoteos Kafkaan.
Ehkä klassikoista kannattaa kirjoittaa vain, jos niihin on henkilökohtainen tunneside. Kafkan teokset ovat yksi syy siihen, että lähdin lukemaan oikeustiedettä. Näytti mahdolliselta yhdistää porvarillinen ammatti ja kirjallisuus.
Ensimmäisen kerran luin Kafkan kirjoja koulupoikana. En ymmärtänyt mitään. Yleensäkin klassikoita luetaan liian nuorena, silloin kun ihmisellä ei ole tarpeeksi elämän- ja lukemiskokemusta, jotta klassikoiden klassikkouden käsittäisi. Tämä on jonkin verran surullista. Monet muutkin kuuluisat ja ylistetyt kirjat olen kahlannut läpi aivan liian nuorena.
Tätä ongelmaa korjatakseni kirjoitan nykyään kritiikkejä, kuten äsken uudesta Kafkan aforismien valikoimasta Tuberkuloosifragmentit. Kirjoitan kirja-arvioita hyvin harvakseltaan ja vain lukeakseni jonkin teoksen kunnolla. Kun lupautuu kirjoittamaan kirjasta, se tulee luettua ajatuksella. Lukeminen, kuten muutkin ihmisen nautinnot, on parhaimmillaan, kun se tehdään hitaasti. Jokainen lause kannattaa lukea pariin kertaan, toisto on nautinnoissa keskeistä. Loppuhuipennus sen sijaan on aina sivuasia, ellei peräti pettymys. Matka sinne on pääasia.
En vieläkään ymmärrä, mistä Kafkan kirjoissa tarkalleen ottaen on kysymys. Siksi juuri ne vetävät minua puoleensa magneettimaisesti. Kirjallisuudentutkimuksen teoretisointien sijaan tai lisäksi minua viehättää nykyään myös kirjailijoiden elämänvaiheiden suhde teoksiin. Tämäkin tulokulma Kafkan suhteen on tietysti jo puhkipohdittu. Sander L. Gilman esimerkiksi palauttaa Kafkan kuuluisimman teoksen Oikeusjutun kirjailijan elämän sattumuksiin. Felice Bauer antoi kihlatulleen Franz Kafkalle hirmuisen läksytyksen epäiltyään tämän flirttailleen toisen naisen kanssa. Franz koki syytökset käsittämättöminä ja epäili, että häntä oli paneteltu selän takana ja levitetty valheellisia juoruja. Juuri tällaisesta tilanteesta alkaa Oikeusjuttu.
Näinhän ei nykyisen kirjallisuustieteen mukaan kirjoja saisi lukea. Pitäisi keskittyä tekstiin ja vain tekstiin. Onneksi omassa blogissa voi lukea niin kuin haluaa.
2 Comments
Klassikoista, ja itselleni tärkeimmästä puhkikalutusta: Olen toistaiseksi teini-iän kokeilujen jälkeen lukenut Dostojevskin tuotannut noin tasavuosikymmeninä, eli parikymppisenä, ja dramaattisesti ilmaistuna eri kirjat eri ihmisenä kolmekymppisenä. Viiden vuoden päästä pitänee taas kokeilla miltä tuntuu astua silloisessa asussaan siihen virtaan.
Voi olla, että klassikko nimenomaan on kirja, josta saa eri-ikäisenä eri asioita. Mutta silti se koskettaa. Toisinaanhan lapsuuden suosikkikirjoihin palaaminen voi olla myös pettymys.