Ledrakatu ja kyproslainen perunapelto

Tämä oli toinen kertani Kyproksella. Tällä kertaa tulin töihin, Logos International Literary Festivalin kutsumana. Festivaalielämä on irtiotto kirjailijan perusyksinäisyydestä. Muutama intensiivinen päivä eri puolilta maapalloa tulleiden kollegoiden kanssa, esiintymisiä, paneelikeskusteluja kirjallisuudesta ja viinin ja raskaan ruuan kyllästämiä vastaanottoja. Euroopan kaakkoiskulman erikoisuus on ulkoilmaesiintyminen. Kirjailijan kasvot ja tekstit heijastetaan valtaville screeneille. Yleisö istuu torille sirotelluilla tuoleilla ja kuuntelee, välimerellinen terassielämä pörrää taustalla.

Nikosiaan kokoontuneet kirjailijat olivat tällä kertaa poikkeuksellisen innostava joukkio. Kyproksen armenialainen Nora Nadjarian sai paikallisilta raivoisat taputukset, kun esiinnyimme vuoristokylä Platresissa. Nadjarianin vino lyhytproosa on jo ehtinyt levitä maailmalle useina käännöksinä. Tällä kertaa syyt suosioon olivat saaren lähihistoriassa. Nadjarian luki valokuvakollaasilla täydennettyjä katkelmia teoksestaan ’Ledra Street’. Aluksi ihmettelin yleisön kiihkeää reagointia, mutta perehdyttyäni aiheeseen aloin ymmärtää. Euroopan viimeisen jaetun kaupungin Nikosian keskustan kävelykatu on keskeltä poikki. Rajavalvontapisteen takana alkaa turkkilainen Nikosia. Vuonna 1974 Turkin armeijan väliintulosta alkanut saaren jako on kaikkea muuta kuin yksinkertainen asetelma. Oma vaikutelmani on, että Kyproksen turkkilaiset eivät ole enää esteenä vuoden 1974 muurien purkamiselle (kirjailijajoukossammekin Kyproksen turkkilaisia oli useita). Ankarasta johdettu turkkilainen nationalismi on pääsyy tilanteen jumittumiselle.

Nadjarianin kirjasta innostuneena kävin turkkilaisella puolella. Ledra-kadun rajavalvontapisteellä sain käteeni ainutlaatuisen viisumin. Leimatun paperinpalan myönsi näennäisvaltio, vain Turkki on tunnustanut saaren pohjoisosan turkkilaisen Kyproksen. Muurin takainen Nikosia oli hiljainen. Autioita taloja, jotka olivat olleet tyhjillään vuodesta 1974 alkaen. Sitä ennen saaren väestö eli pääosin sekoittuneena keskenään, miehitys johti traagisiin väestösiirtoihin. Kävin melkein autiossa moskeijassa, jonka jälkeen kahvittelimme katalaanirunoilija Manuel Forcanon kanssa. Tuumimme koko asetelman surullisuutta.

Normaaliin kirjallisuusfestivaalitapaan kirjailijoita kierrätettiin ympäri saarta. Bysanttilaisissa kirkoissa vierailu ei sekulaarille pakanalle ollut matkan kohokohta, vaikka kiinnostuneena toki kuuntelin ortodoksisen kristinuskon vaiheita saarella. Enemmän ajattelin Afroditea eli Venusta, jonka syntymäpaikka Kypros myyttien mukaan on.

Yhden kirkon pihalla korviini kantautui kastelulaitteen säksätystä. Keskiaikaisen kristityn temppelin vieressä oli perunapelto. Tuoreen perunan ystävälle Euroopan unioni on ollut ilon tuoja. Ennen Suomessa sai uusia perunoita kerran vuodessa, nyt voin ostaa kyproslaisia uusia perunoita lähikaupastani Liisankadulta joka päivä.

Uskonnot erottavat ihmisiä toisistaan; kaupankäynti yhdistää.

Erityiskiitokset ansaitsee Suomen Kyproksen suurlähettiläs Anu Saarela. Hän paitsi tuki kirjallisuusfestivaalia rahallisesti myös saapui paikalle kuuntelemaan esiintymisiä ja kirjallisuuskeskusteluja mukanaan lähtetystön äsken aloittanut harjoittelija. Hänet nähdessäni mieleeni palautui kesä 1995, kun olin korkeakouluharjoittelijana ulkoasiainministeriössä. Onko siitä jo niin kauan?

Muutama runo käänntettynä kreikaksi, täällä ja täällä.