Nostalgian aalto humahti lävitseni, kun luin Helsingin Sanomista Jussi Ahlrothin jutun Suomen Pelimuseon uudesta näyttelystä. Astuit ansaan! esittelee suomalaisen roolipelaamisen historiaa. Siis sen alkuperäisen roolipelaamisen, jossa istutaan pöydän äärellä ja kerrotaan yhdessä tarinaa pelinjohtajan johdolla. Sääntöjä ja noppien heittelyä tarvitaan eniten silloin, kun pelihahmot päätyvät yhdessä kuvitellussa maailmassa taisteluun. Mutta loppujen lopuksi kyse on ennen kaikkea omanlaisestaan narraatiosta, yhdessä toteutetusta tarinankerronnasta.
Kuulun itse ensimmäiseen suomalaiseen pelaajasukupolveen, joka 1980-luvulla aloitti Dungeons & Dragonsin pelaamisen Suomessa. Se kietoutui nuoruudessani yhteen scifi- ja fantasiakirjallisuuden harrastamisen kanssa, jonka myötä myös julkaisimme muutaman Tampereen klassillisen koulun oppilaan kanssa scifi-lehti Kvasaaria. Jos tarkkoja ollaan, siitä koululaislehdestä alkoi myös kaunokirjallinen tuotantoni.
Kirjailijana olen pääosin liikkunut muissa genreissä, mutta fantasia ja tieteiskirjallisuus ovat aina olleet osa minua. Vihdoin vuonna 2012 julkaistiin ensimmäinen fantasiaromaanini Vedeeran taru. Alkusysäyksen sen kirjoittamiselle sain, kun tyttäreni pyysi minua kirjoittamaan jotain sellaista, jonka hänkin jaksaisi lukea loppuun asti. Tänä syksynä Vedeeran tarina jatkuu itsenäisessä jatko-osassa Vedeera vaarallisilla vesillä.
Lauri Viita antoi kirjailijalle ohjeeksi ”Kun luot, luo maailma, sillä vain maailman luomista voi sanoa luomiseksi.” Kaikkein selkeimmin tämä toteutuu spekulatiivisessa fiktiossa eli tieteiskirjallisuudessa ja fantasiassa. Betonimylläristä ja Moreenista parhaiten tunnettu Viita kirjoitti maailmanluokassakin ainutlaatuisen teoksen Kukunor (1949). Se on täysmittainen fantasiarunoelma, joka ällistytti aikalaisia paitsi aiheellaan, myös kiellellään. Kirjallisuudentutkija Sakari Katajamäen väitöskirja on lukemisen arvoinen: Kukunor: Uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa (Ntamo, 2016).
No comment yet, add your voice below!