Jarkko Tontti: Clasusta ja muistamisesta

Teoksessa Piilipuun varjosta yhdyskäytävään. Tampereen Klassillinen lyseo 120 vuotta. Toim. Pasi Takala ja Mikko Turunen. Tampereen Klassikot ry. 2023.

Kesällä 2022 vietin tuntikaupalla aikaa kesäasuntoni ullakolla Kangasalla. Uppouduin lukemaan vanhoja kouluvihkoja, kirjoja ja muita kouluajoilta talteen jääneitä papereita. Ullakolta löytyi myös vuonna 1990 Clasusta ylioppilaiksi kirjoittaneiden Abi-huppari.

Kirjojen kuvat, reunamerkinnät vuosikymmenten takaa, paperin tuoksu, oma käsiala, joka on yhtä aikaa tuttu ja nykyiseen verrattuna erilainen. Muistot humahtivat mieleeni.

Koulussa valetut perustukset vaikuttavat pitkälle ihmisen elämässä, usein arvaamattomilla tavoilla. Klassillisen lukion ja silloisen peruskoulun yläasteen ranskanopettaja Aline Kaiharin nimeen on usein liitetty termi ’legendaarinen’. Se ei ole yhtään liioittelua. Hän käynnisti 1980-luvulla minussa yhä jatkuvan kiinnostuksen ranskan kieleen ja kulttuuriin. Ilman häntä olisin tuskin milloinkaan päätynyt lukemaan esimerkiksi ranskalaisfilosofi Paul Ricoeurin teoksia muistamisesta ja muistoista.

Ricoeurin mukaan muistot ovat erikoisella tavalla yhtä aikaa henkilökohtaisinta, mitä meillä on, ja toisaalta ne syntyvät, elävät ja muuttuvat nimenomaan toisten ihmisten kautta. Vertailemme muistojamme muiden kanssa ja peilaamme niitä valokuviin ja muihin tallenteisiin. Yhtäkkiä muistamme toisin kuin aikaisemmin. Omin on kovin usein samanlaista kuin toisen omin. Kuinka samanlaisia lopulta ovatkaan muistomme ja tuhruiset valokuvamme lapsuudesta ja nuoruudesta. Sukupolvien kokemuksia muokkaavat samat uutistapahtumat, sama viihde, taide ja teknologia. Niiden kautta minuutemme rakentuu. Perustavat kokemukset lapsuudesta kuolemaan eivät ole kokonaan omiamme vaan osaksi yhteisiä, kuten myös ovat tavat, joilla niistä kerromme minuutemme kertomusta itsellemme ja muille.

Jo Aristoteles erotti erilaisia tapoja, joilla muistot voivat ilmestyä nykyhetkeen. Muistaminen voi olla välähdyksenomainen mielikuva, spontaani ilmaantuminen. Tai muistaminen voi olla muistityön, aktiivisen muistelun, tulos. Molemmat kruunaa tunnustaminen, toinen taso, jossa muisto todennetaan ja varmennetaan. ”Aivan!” ”Niin se oli!” Sama kokemus valtaa meidät, kun vuosikausien jälkeen tapaamme jo unohtamamme ihmisen esimerkiksi luokkakokouksessa: ”Sinä!” Kyseessä on ranskalaisfilosofin termein ’Onnellinen muistaminen’ – ’La mémoire heureuse’.

Aline Kaiharin ansiota lienee myös se, että päädyin 1990-luvun puolivälissä opiskelijaksi Belgiaan. Brysselissä opiskelin juridiikan lisäksi filosofiaa, johon olin saanut ensikosketuksen Clasussa Reijo Ylimyksen filosofian tunneilla. Alinen ankarat oppitunnit varmasti olivat myös perimmäisen syy siihen, että ensimmäinen työpaikkani juristiksi valmistumisen jälkeen oli oikeusministeriön Eurooppaoikeuden yksikkö. Nuori lainsäädäntösihteeri J. Tontti osallistui käännösprojektiin, jossa Euroopan unioin tuomioistuinten oikeuskäytäntöä käännettiin ranskasta suomeksi. EU-tuomioistuinten työkieli oli ja on yhä ranska.

Ullakon uumenista löysin myös vuoden 1987 Klassillisen lukion I b-luokan historianvihkoni, jonka ensimmäiselle sivulle olen kirjoittanut otsikon ’Historiantutkimus’. Seuraavalle riville olen Jaakko Isosävin eli Iso-Jaskan tunnilla kirjoittanut historiantutkimuksen kohteen: ”Kaikki inhimillinen toiminta eli kulttuuri”. Isosävi on yksi parhaiten mieleeni jääneistä opettajista. Varsinkin historiasta kiinnostuneille hän oli erinomainen opettaja, jonka tunnit johdattelivat oppimateriaaleja paljon syvemmälle.

Luokanvalvojani ja matematiikan opettajani oli Taisto Heikkilä. Hän oli todellinen Clasu-konkari, joka oli pitänyt ensimmäisen kerran oppitunteja Klassillisessa lyseossa jo vuonna 1971 eli meidän ikäluokkamme syntymävuonna. Vuonna 2006 Clasusta eläkkeelle jääneellä Taistolla oli erinomainen huumorintaju, vähän vino ja kuiva, eli paras mahdollinen. Toisen matematiikan opettajan Kauko Ylösen maine ja opetustyyli kiiri minunkin korviini, vaikka en hänen tunneillaan ollutkaan. Samankaltainen ylisukupolvinen ja oman kokemuspiirin ylittävä sädekehä Clasun opettajista on ollut muun muassa kemian ja fysiikan opettaja Yrsa Öistämöllä, latinan opettaja Yrjö-Otto Lakalla ja liikunnanopettaja Juha-Pekka Sarkkisella.

Oman kulmansa Clasu-elämääni toi se, että minua kolme vuotta vanhempi sisareni Eveliina oli myös käynyt Clasua. Hän oli erinomaisesti menestynyt mallioppilas, ja hänen perässään lukioon tulemiseen liittyi melkoisia paineita.

Clasun opettajissa oli myös paljon oppikirjantekijöitä. Silloinen rehtori Jouni Paarlahti oli tehnyt lukion biologiankirjamme. Hänen puolisonsa Liisa Paarlahti opetti englantia. Clasun peruskoulun puolella luokanvalvojani oli ollut Timo Jäminki, joka oli ruotsin kirjojemme tekijä.

Vuonna 2004 Clasusta eläkkeelle jääneen Helena Nybergin ja hänen kuuluisien aikajanojensa johdolla perehdyimme uskontojen osuuteen inhimillisessä kulttuurissa. Soile Puntasen psykologian tunneilla mentiin mielestäni lähemmäksi yliopisto-opiskelua muistuttavaa kriittistä asennetta kuin melkeinpä missään muussa aineessa. Ei pelkästään omaksuttu tietosisältöjä vaan pohdiskeltiin, että tästä ja tästä asiasta on tutkimuksessa erimielisyyttä ja eri koulukuntia. Samanlaista keskustelevaa pohdiskelua olivat Reijo Ylimyksen filosofian tunnit.

Ratkaiseva syy sille, että lopulta olen päätynyt kirjailijaksi, löytyy Clasusta sekin. Yläasteen äidinkielenopettajani Jorma Kannila oli kirjailija ja 1980-luvulla myöskin Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja. Hän kannusti lukemaan monipuolisesti ja ennakkoluulottomasti. Samoin teki lukion äidinkielenopettaja Raimo Virtanen, jonka pohdinnat Herman Hessen Arosudesta ja J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -romaanista jättivät minuun pysyvän jäljen. Opettajat kertoivat meille myös Clasun kasvattamista kirjailijoista Yrjö Jylhästä, Hannu Salamasta, Lauri Viidasta, Jouko Turkasta ja Jussi Kylätaskusta.

Ojakadulla, muutaman sadan metrin päässä koulusta asui Eeva-Liisa Manner, suomalaisen kirjallisuuden ehdottomia huippunimiä. Muistaakseni luokkakaverini Mira Kauppinen pyysi häneltä haastattelua esitelmää varten, mutta Manner oli erakko, joka suojeli yksityisyyttään tarkasti. Kaunokirjallisten harrastusteni lähtölaukaus oli yläasteella Juha Kolarin ja Topi Makkosen kanssa julkaisemamme scifi- ja fantasiakirjallisuuslehti Kvasaari. Suorastaan riemastuttavaa luettavaa nyt, yli kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin. I b-luokan äidinkielenvihostani löydän Raimo Virtasen novellianalyysin perusteet, jotka ovat yhä päteviä. Vihkoni etusivulta huomaan erään toisen oppilaan kirjoittamat sanat ”Jarkko-puppeli”, jonka perässä on sydämen kuva. Ei siitä nyt enempää.

Oma näkemykseni on, että lukion tehtävä on antaa ihmiselle laaja perussivistys. Erikoistumisen aika tulee myöhemmissä opinnoissa. Suomen klassillisten lukioiden ja niitä edeltäneiden lyseoiden pitkien perinteiden mukaan tämä on tarkoittanut ennen kaikkea humanistista yleissivistystä ja klassisia kieliä. Hyvä. Ne ovatkin eurooppalaisuuden kovaa ydintä. Mutta luonnontieteiden osaaminen on aivan yhtä tärkeää ja keskeinen edellytys sille, että ymmärtää ihmisen, yhteiskunnan ja maailman tapahtumia. Siksi olen erinomaisen tyytyväinen, että Tampereen klassillinen lukiossa on nykyään luonnontiedepainotus. Se ei ole millään tavalla ristiriidassa latinakoulun pitkien perinteiden kanssa. Päinvastoin.

Länsimaisen kulttuurin alkuhämärissä antiikissa nykyisiä rajoja oppialojen välillä ei ollut. Filosofiasta eli viisauden rakastamisesta ovat sittemmin hiljakseen eriytyneet muut tieteet. Antiikin kreikan termi paideia käsitti ihmisen kasvatuksen ja paremmaksi tulemisen ihanteet. Paideia ei tarkoittanut taitoja ja käytännön osaamisen harjoittelua. Paideiaan sisältyi kaikki kulttuuriperintö, ihmisen ja luonnon käsittäminen kokonaisuudessaan. Siihen Clasu on aina antanut vahvat lähtökohdat.

Jarkko Tontti, Kirjailija, OTT, VT