PEN ja Voltairen perintö

Lue myös:

Tarkoituksista ja keinoista. Esseitä. Docendo 2022.

Sananvapaustaantumasta ja historiasta. Defensor Legis 2/2023.

Globaali sananvapauskriisi ja oikeuskulttuuri. Lakimies 7-8/2023.

Jarkko Tontti: PEN ja Voltairen perintö

Teoksessa Sanomisen vapaus. Suomen PEN 90 vuotta. 2018.

Suomen PENin puheenjohtaja Jukka Mallinen kysyi vuonna 2006 kiinnostustani PEN-toimintaan. Asia tuntui omaltani. Kuten moni esikoiskirjailija, koin väkevästi, että pitää ottaa kantaa, pitää sanoa ääneen, mitä kirjailijat maailman menosta ajattelevat. Tunsin voimakasta tarvetta puolustaa ilmaisunvapautta ja kirjallisuuden paikkaa maailmassa. Edellisessä elämässäni juristina oli toiminut paljon ihmisoikeusjuridiikan parissa, ja PEN tuntui luontevalta paikalta hyödyntää osaamistani. Historiastakin löysin innoitusta. Vuonna 1929 Suomen PENin puheenjohtajana oli toiminut kirjailija ja juristi Arvid Järnefelt.

Jukan pyynnöstä aloitin aluksi Suomen PENn edustajana ulkoministeriön kansainvälisten ihmisoikeusasiain neuvottelukunnassa. Muistan yhden ensimmäisistä kokouksista. Kysyin ulkoministeri Alexander Stubbilta, miten Suomi ja EU aikovat käytännössä hyödyntää Kiinan olympialaisia, jotta siellä koko ajan käynnissä olevalle ihmisoikeuskatastrofille voitaisiin tehdä jotain.

Sananvapaudesta oli noina vuosina tullut kuuma kansanvälispoliittinen kysymys. Vuonna 2005 tanskalaislehti Jyllands Postenin julkaisemista Muhammed-pilakuvista oli kehittynyt maailmanlaajuinen mekkala. Useat islamilaiset maat vaativat Tanskan hallitukselta anteeksipyyntöä. Pääministeri Anders Rasmussen kieltäytyi vedoten siihen, ettei voi puuttua lehdistönvapauteen. Kiistan edetessä pilakuvat julkaistiin useissa eri lehdissä melkein kaikissa Euroopan maissa. Niitä ei julkaistu siksi, että olisi haluttu loukata joidenkin uskoa. Julkaisemisella tehtiin selväksi, että sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan keskeinen periaate, josta siitä tingitä.

Suomen poliitikot ja media valitsivat toisin. Helsingin Sanomat kieltäytyi julkaisemasta kuvia. Kun piskuinen äärioikeistolainen nettilehti lopulta ne julkaisi, pääministeri Matti Vanhanen pyysi anteeksi, ainoana pääministerinä koko Euroopassa. Samalla hän lähetti maailmalle viestin, että väkivallalla uhkaamalla saa tahtonsa läpi Suomessa. Myös presidentti Tarja Halonen pahoitteli julkaisemista. Saksalaislehti Frankfurter Allgemeine Zeitung kutsui Suomea tapahtumien takia valtioksi, jossa ”on pelkurimaisuuden ja itsesensuurin perinne” – ja oli siinä aivan oikeassa.

Muistan kehossani kihelmöineen kiukun. Ei näin, ei minun nimissäni!

Toinen sukupolvikokemus oli venäläisen toimittajan ja PEN-aktiivin Anna Politkovskajan murha 7. lokakuuta 2006. 1990-luvulla heränneet toiveet Venäjän demokratisoitumisesta murenivat lopullisesti sinä päivänä. Politkovskaja oli vieraillut usein Helsingissä ja oli monen Suomen PENin jäsenen henkilökohtainen ystävä. Välittömästi murhailtana Venäjän suurlähetystön eteen Tehtaankadulle kokoontui massiivinen mielenosoitus, minä yhtenä mukana.

Vetovastuun ilot ja surut

Talvella 2009 Suomen PENissä räjähti. Puheenjohtaja Mallinen ja varapuheenjohtaja Rita Dahl riitautuivat julkisesti. PENin jäsenten sähköpostilista tukkeutui kymmenistä sättimisviesteistä. Helsingin Sanomat julkaisi 8. helmikuuta koko sivun uutisen ”Valtataistelu roihahti Suomen PENissä”. Vuosikokous lähestyi ja Dahl oli asettunut puheenjohtajaehdokkaaksi. Moni PENin jäsen huolestui järjestön tulevaisuudesta. Rita Dahl tunnettiin kiivaana äärivasemmistolaisena, jolla väitettiin olevan yhteyksiä paitsi Venezuelan diktaattori Hugo Chavezin tukijoukkoihin Suomessa, myös Johan Bäckmanin kaltaisiin hahmoihin. Moni oli sitä mieltä, että jotta umpikuja avautuisi, järjestön johto pitää vaihtaa. Lauri Otonkoskea pyydettiin ehdolle puheenjohtajaksi ja minua varapuheenjohtajaksi. Muitakin puheenjohtajuudesta kiinnostuneita ilmaantui, esimerkiksi toimittaja Johanna Korhonen ja kansanedustaja Tuulikki Ukkola.

Torstaina 26. helmikuuta 2009 Rikhardinkadun kirjaston sali täyttyi ääriään myöten. En muista, että koskaan sitä ennen tai sen jälkeen olisin nähnyt niin paljon ihmisiä Suomen PENin tilaisuudessa. Paikalle oli saapunut PEN-veteraaneja vuosikymmenten takaa, esimerkiksi entiset puheenjohtajat Kai Nieminen ja Lassi Nummi. Hyvä puheita pidettiin ja lopuksi äänestettiin.

Lauri aloitti puheenjohtajana, minä varapuheenjohtajana. Johtokuntaan valittiin lisäksi Mikael Brygger, Kristina Carlson, Jukka Koskelainen, Theresa Norrmén, Markus Nummi, Tarja Roinila ja Iida Simes. Johtokunnan sihteeriksi löysimme myöhemmin esikoiskirjailija Leena Parkkisen.

PENin maine oli saanut kolhun, ja johtokunta otti tehtäväkseen järjestön uskottavuuden palauttamisen. Laurin aloitteesta aloitettiin Vapaa Sana -keskustelusarja Rikhardinkadun kirjastossa. Myöhemmin siitä kehkeytyi kirjoitussarja PENin nettisivuille. Teimme kannanottoja, joissa keskityttiin järjestön päätehtävään, kirjallisuuden ja sananvapauden puolustamiseen.

Lopullisesti rakastuin PENiin, kun osallistuin ensimmäistä kertaa PEN Internationalin kongressiin vuonna 2009 Linzissä Itävallassa. Minulla ei ollut aikaisemmin ollut tarkkaa käsitystä PEN-kongressien luonteesta ja merkityksestä. Kun Itävallan Helsingin suurlähettiläs Margit Wästfelt kutsui Laurin ja minut lounaalle ennen kongressimatkaa, aloin aavistella, ettei PEN-kongressi ole aivan mikä tahansa kokous.

Kongressi on PEN Internationalin vuosikokous ja samalla maailman kirjailijoiden kokoontumisajot. Ikään kuin kirjailijoiden YK:n yleiskokous. 1920-luvun ensimmäisistä kongresseista alkaen ajatuksena on ollut se, että maailman kirjailijoiden edustajat kokoontuvat yhteen, keskustelevat ajankohtaisista asioista ja yrittävät muodostaa niistä yhteisen kannan. Tunnelma on ainutlaatuinen, ei vähiten siksi, että kun sadat kirjailijat ympäri maailmaa kokoontuvat yhteen, sattuu aina yllätyksiä. Keskustelut ovat välillä kiivaita ja tunteet kuohahtelevat.

Vuonna 2009 kongressi valitsi PEN Internationalille uuden presidentin, kun tšekkiläisen Jirí Grušán kausi päättyi. Valituksi tuli kanadalainen kirjailija ja esseisti John Ralston Saul. Valintansa jälkeen Saul totesi, että PEN on maailman vanhin, suurin ja tärkein sananvapaus- ja kirjallisuusjärjestö. Yli 1000 vainottua kirjoittajaa odottaa PENin apua. Hän painotti populismin luomia uhkia, jotka olivat vahvistuneet Yhdysvaltojen syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen. Saul tunnettiin myös vähemmistökielten ja -kulttuurien puolustajana. Silloin en sitä vielä tiennyt, mutta muutaman vuoden kuluttua työskentelisin Johnin kanssa läheisesti PEN Internationalin hallituksen johtoryhmässä.

Vaaleissa kukin PEN-keskus kutsutaan vuorotellen tuomaan äänestyslippunsa uurnaan. Kun ensimmäistä kertaa kävelin maailman kirjailijoiden eteen äänestyslippu kourassani, tunsin olevani osa jotain tärkeää, ainutlaatuista globaalia demokraattista järjestöä. Monille kongressiin tulijoille PEN on ainoa paikka, jossa he voivat puhua avoimesti ja äänestää demokraattisissa vaaleissa.

Kongressissa havahduimme myös siihen, että Viron PEN ei ollut enää aktiivinen järjestö. Päätimme tehdä asialle jotain. Otimme yhteyksiä Viroon ja etsimme kirjailijoita, jotka voisivat käynnistää 1990-luvun jälkeen hiipuneen PEN-toiminnan uudestaan. Projekti tuotti tulosta, ja pian Viron PEN palasi aktiiviseksi PEN Internationalin jäseneksi Kätlin Kaldmaan ja Igor Kotjuhin johdolla.

Vuonna 2010 Ruotsin PEN kutsui koolle pohjoismaisten PEN-keskusten tapaamisen Tukholmaan. Kokous Bonniers-kustantamon suojissa meni hyvin, ja saimme läpi ehdotuksen, että myös Viro pitäisi tulevaisuudessa kutsua pohjoismaisiin kokouksiin. Samana päivänä Eyjafjallajökull-jäätikön alla Islannissa käynnistyi tulivuorenpurkaus ja Euroopan lentoliikenne pysähtyi. Malcolm Lowryn Tulivuoren juurella -romaania muistellen mietimme Laurin kanssa vaihtoehtoja tukholmalaisessa kahvilassa. Lauri onnistui täpärästi saamaan lipun viimeiseen laivaan, minä sain hätämajoituksen Helsingin Sanomien Tukholman kirjeenvaihtaja Anna-Liina Kauhasen hallinnoimasta Helsingin Sanomien asunnosta.

Tokion PEN-kongressissa vuonna 2010 Suomen PEN nosti profiiliaan esittämällä päätöslauselmaehdotuksen suomalais-ugrilaisten kulttuurien uhanalaisesta asemasta Venäjällä. Vaadimme Venäjän hallitusta turvaamaan vähemmistökielten aseman. Kongressi hyväksyi tekstin yksimielisesti ja myös Venäjän PEN tuki sitä. Kongressi oli minulle ensimmäinen kerta Japanissa. Öisen Tokion kaduilla vaeltaessani minusta tuntui kuin olisin joutunut 1980-luvun kulttielokuva Blade Runneriin: sumua, sadetta, käsittämättömiä valomainoksia, loputon virta nuudelibaareja ja läpinäkyvien sateenvarjojen kanssa kulkevia ihmisiä.

Vuosi 2010 päättyi ristiriitaisissa tunnelmissa. Toisaalta johtokunta riemuitsi, kun Amnesty International myönsi Suomen PENille Kynttiläpalkinnon pitkäjänteisestä ihmisoikeustyöstä. Toisaalta samaan aikaan Valko-Venäjältä saapui dramaattisia uutisia. Epärehellisten presidentinvaalien yhteydessä poliisi hyökkäsi raa’asti mielenosoittajien kimppuun ja kymmeniä ihmisiä pahoinpideltiin ja pidätettiin. Heidän joukossaan oli monille suomalaisille tuttu runoilija Vladimir Nekljajev, Valko-Venäjän PENin entinen puheenjohtaja. Hän oli asunut Helsingissä PENin turvakaupunkikirjailijana 2000-luvun alussa ja oli myös yksi opposition presidenttiehdokkaista vaaleissa. Vladimirin tytär Eva asui yhä Suomessa. Pikavauhdilla PEN-keskukset ympäri maailmaa organisoivat tuenilmaisuja, ja asia nousi kansainväliseksi uutiseksi.

Seuraavan vuoden alussa Lauri Otonkoski vetäytyi PENin puheenjohtajuudesta ja vuosikokous valitsi minut hänen seuraajakseen. Varapuheenjohtajana aloitti Markus Nummi, ja johtokuntaan tulivat uusina jäseninä Tiina Lehtoranta, Leena Parkkinen, Marianne Bargum ja Vilja-Tuulia Huotarinen. Sihteerinä toimi kirjallisuuden opiskelija Venla Rossi, hänen jälkeensä Arla Kanerva ja myöhemmin Johanna Sillanpää.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien tiimoilta johtokunta päätti järjestää vaalipaneelin. Kirjasto 10:n tarjoamaan tilaan tuli mukavasti yleisöä, ja tilaisuus striimattiin suorana lähetyksenä netissä katsottavaksi. Tenttasimme ehdokkaita kulttuuripolitiikasta ja sananvapaudesta. Mukana olivat oikeusministeri Tuija Brax, professori Laura Kolbe, toimittajat Petri Sarvamaa, Maria Björnberg-Enckell ja Silvia Modig sekä kansanedustaja Erkki Tuomioja. Samassa yhteydessä PEN osallistui kansainväliseen ’Worldwide reading for Liu Xiaobo’ –tapahtumaan. Lauri Otonkoski esitti vaalipaneelin päätteeksi Liu Xiabon runon. Independent Chinese PENin perustajalle, vankilassa viruvalle Liu Xiabolle oli edellisenä vuonna myönnetty Nobelin rauhanpalkinto.

Liu Xiabota muistimme myös Suomen PENin vieraillessa Tallinnassa vuoden 2011 lopussa Viron PENin järjestämässä tilaisuudessa. Ilta Tallinnassa sai mukavan nosteen, kun saimme tietää johtokunnan jäsenen Vilja-Tuulia Huotarisen teoksen voittaneen Junior Finlandia -palkinnon.

Liu Xiabon Nobel-palkinto ärsytti Kiinaa suunnattomasti, ja se näkyi myös PENissä. Vuoden 2011 kongressiin Belgradiin saapui paikalle vuosikausia passiivisena pysytelleen virallisen Kiinan PENin delegaatio. Istuimme sattumalta Markus Nummen kanssa kongressisalissa heidän edessään. Pian selvisi, että Kiinan kahdesta edustajasta toinen oli kirjailija, mutta hän ei osannut mitään vierasta kieltä. Puhumisesta piti huolta yrmyilmeinen puoluemies, joka kiisti kovaan ääneen kaikki väitteet sananvapausloukkauksista Kiinassa. Debatti Kiinan PENin ja toisaalta Independent Chinese PENin, Taiwanin PEN, Uiguuri PENin ja Tiibetin PENin välillä äityi kiivaaksi.

Monessa järjestössä asiat tapaavat kasaantua liikaa puheenjohtajan harteille. Suureksi onnekseni omalla kaudellani johtokunta ja komiteoiden puheenjohtajat uurastivat vaivojaan säästämättä. Komiteat ovat Suomen PENin ja myös PEN Internationalin rakenteen oleellinen osa. Suurin ja perinteisin on Writers in Prison Committee, jota minun johtokunta-aikanani veti mallikkaasti Iida Simes. Naiskirjailijakomitean johdossa aloitti vuonna 2011 Vilja-Tuulia Huotarinen, jonka uupumattomuus nosti komitean työn aivan uudelle tasolle. Olen kiitollinen myös Tiina Lehtorannalle ja Marianne Bargumille, jotka järjestivät PENin kieli- ja käännöskomiteassa monipuolista toiminta.

PEN-toiminnan yksi surullisimpia puolia on välillä mieleen hiipivä toivottomuus. Diktaattorit ja muut vastustajat tuntuvat ylivoimaisilta, ja hirvittäviä asioita tapahtuu jatkuvasti ympäri maailmaa. Siksi on erityisen tärkeä muistaa onnistumisia. Toukokuussa 2012 Suomen PEN kutsui kunniajäsenensä, kuubalaisen toimittajan ja kirjailijan Ricardo González Alfonson Maailman kirjat -festivaaleille, ja johtokunnan jäsen Jukka Koskelainen haastatteli häntä. Alfonso oli tuomittu Kuubassa vuonna 2003 kirjoitustensa takia 20 vuodeksi vankeuteen, ja Suomen PEN oli kampanjoinut hänen puolestaan vuosien ajan. Lopulta, sitkeiden kansainvälisten protestien ansiosta hänet vapautettiin.

Jättäessään puheenjohtajan tehtävän Lauri Otonkoski oli esittänyt toiveen PENin sananvapauspalkinnon perustamisesta. Johtokunta kävi toimeen, ja vuoden 2012 vuosikokouksessa se jaettiin ensimmäistä kertaa. Saaja oli sarjakuvataiteilija Ville Ranta. Kirjallisuuspalkintojen yleinen ongelma on raha. Mitä tehdä, jotta palkinto ei olisi vain kunniakirja palkitun seinällä tai ullakolla? Keksimme pyytää kuvataiteilijoilta teoksia palkintokaluiksi. Ensimmäiseksi kysyin Tarmo Paunulta, joka oli ollut koulukaverini Tampereen klassillisessa lukiossa. Tarmo suostui mielihyvin ja niin ovat monet muut taiteilijat hänen jälkeensä.

Vuonna 2013 PEN-elämäni sai uuden suunnan. John Ralston Saul oli lähestynyt minua vuoden 2012 kongressissa Etelä-Koreassa ja pyytänyt harkitsemaan ehdokkuutta PEN Internationalin hallituksen jäseneksi, tarkemmin sanottuna International Treasurer -tehtävään. Aikani tuumittuani suostuin, ja seuraavana vuonna Reykjavikin kongressissa minut valittiin tehtävään. Islannin PENin puheenjohtajan Sjónin isännöimässä kongressissa tapahtui muutakin muistettavaa. Vilja-Tuulia Huotarinen tapasi islantilaisen runoilijan Kári Tuliniuksen, jonka kanssa he pian muuttivat yhteen. Kesken kongressin joku ehdotti marssia Venäjän suurlähetystöön viemään tiukkasanainen Venäjä-päätöslauselma suoraan suurlähettiläälle. Niin tehtiin ja päädyimme kansainväliseksi uutiseksi.

Pian huomasin, että PEN Internationalin luottamustoimi veisi niin paljon aikaa, etten pystyisi samaan aikaan toimimaan Suomen PENin puheenjohtajana. Sopivasti puheenjohtajakauteni olikin päättymässä ja vuoden 2014 vuosikokouksessa Sirpa Kähkönen valittiin uudeksi puheenjohtajaksi. Varapuheenjohtajana toiminut väsymätön Marianne Bargum jatkoi toimessaan, samoin monet muut johtokunnan jäsenet.

PEN International

Suuren kansainvälisen järjestön luottamustoimessa kokee välillä etääntyvänsä itse asiasta. Aikaa ja voimia kuluu organisaation ylläpitoon ja kehittämiseen, rekrytointiin, budjetointiin ja hallintoon. Tosiasia kuitenkin on, että pitkäjänteinen toiminta edellyttää rakenteita ja hallintoa. Niin saadaan aikaan muutakin kuin hetkellisiä puuskahduksia.

Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehdyn terrorihyökkäyksen jälkeen tammikuussa 2015 kiirehdimme John Ralston Saulin kanssa Pariisiin UNESCOn järjestämään hätäkokoukseen. Samalla kävimme pitämässä hiljaisen hetken lehden toimituksen edessä, jonne pariisilaiset olivat tuoneet tuhansittain kukkia ja kynttilöitä. Mukanamme oli Ranskan PENin Emmanuel Pierrat, tuottelias tieto- ja kaunokirjailija sekä sananvapaus- ja tekijänoikeusjuridiikkaan erikoistunut lakimies. Hän oli toiminut Charlie Hebdon asianajajana useissa oikeusjutuissa.

Vuonna 2014 Venäjä valtasi Krimin ja aloitti myöhemmin sotatoimet Itä-Ukrainassa. PEN International pyrki pitämään yllä kirjailijoiden dialogia, ja Ruotsin akatemian suojissa järjestimme Ukrainan PENin ja Venäjän PENin tapaamisen. Kokouksen päätteeksi pääsimme yhteisymmärrykseen Krimin valtauksen tuomitsemisesta ja julkaisimme kansainvälisen julkilausuman. Ehkä tämän seurauksena putinistit alkoivat pian soluttaa Venäjän PENiä. Lopputuloksena järjestö hajosi ja lähes kaikki merkittävät kirjailijat ja muut toimijat jättivät sen, esimerkiksi nobelisti Svetlana Aleksijevitš ja Tukholman kokoukseen osallistunut Ljudmila Ulitskaja. Mietimme, mitä voisimme tehdä. Ehdotin yhdessä kokouksessa, että perustaisimme PEN-keskuksen Pietariin, jossa oli toiminut jo pitkään Pietarin PEN Venäjän PENin itsenäisenä osastona. Sen puheenjohtaja Jelena Tšižova on Suomessakin hyvin tunnettu kirjailija. Lvivin kongressissa Ukrainassa vuonna 2017 Pietarin PEN hyväksyttiin PEN Internationalin jäseneksi, ainoastaan Venäjän PEN ei kannattanut päätöstä.

2000-luvulla kysymys tekijänoikeuksien ja sananvapauden suhteesta nousi keskusteluun. Googlen ja Facebookin kaltaiset nettiyritykset lobbasivat päätöksentekijöitä ja myös kansalaisjärjestöjä ympäri maailmaa tekijänoikeuksien suojan heikentämiseksi. Omia taloudellisia etuja ajaessaan globaalit suuryritykset yrittivät käyttää perusteluna myös sananvapautta. PEN International katsoi, että asia kuuluu myös ja ennen kaikkea kirjailijoille ja muutaman vuoden työn jälkeen kongressissa hyväksyttiin PENin tekijänoikeuslinjaukset. Yksimielinen kanta oli selvä. Ilman tekijänoikeuksia luova työ on mahdotonta. Vahva tekijänoikeuksien suoja on sananvapauden välttämätön edellytys.

Saulin presidenttikauden lähestyessä loppuaan aloimme pohtia ehdokkaita uudeksi PEN Internationalin presidentiksi. Kiusallinen tosiasia oli, että lähes satavuotiaalla järjestöllä ei ollut koskaan historiassaan ollut naista puheenjohtajana. Yhdessä monista kokouksista ehdotin, että kysyisimme Meksikon PENin puheenjohtajaa Jennifer Clementiä, jonka olin tavannut aikaisemmin Helsingissä. Muitakin päteviä ehdokkaita ilmaantui, mutta Québecin kongressissa vuonna 2015 Clement valittiin selvällä enemmistöllä.

Lopuksi

Sananvapauden puolustaminen ei ole helppoa. Myös niiden oikeutta sanoa mielipiteensä pitää puolustaa, joiden kanssa on eri mieltä. Tämä on Suomen PENin ja PEN Internationalin lähes sadan vuoden historiassa onnistunut välillä paremmin, välillä huonommin.

Vuonna 1974 Neuvostoliitto vangitsi ja karkotti maasta Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsynin. Kirjailijat, taiteilijat ja intellektuellit ympäri maailmaa ilmaisivat tukensa vainotulle kirjailijalle. Osa Suomen PENin johtokunnan silloisista jäsenistä sen sijaan ei olisi halunnut PENin esittävän asiasta kannanottoa. Puheenjohtaja Eeva Kilpi joutui uhkaamaan eroamisella, jotta edes jonkinlainen julkilausuma saatiin aikaan. Suomettuminen ulottui PENiinkin, surullista kyllä.

Kaikkein pimeimmät hetket koettiin 1940-luvulla sodan aikana, jolloin PEN-toiminta lamaantui. Frans Emil Sillanpään jälkeen Suomen PENin uudeksi puheenjohtajaksi oli valittu V.A. Koskenniemi. Hän toimi samaan aikaan natsien perustaman Euroopan kirjailijaliiton varapuheenjohtaja. Samaisen liiton puheenjohtaja oli Joseph Goebbels.

Filosofi Voltairen nimiin laitettu tiivistys: ”Olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaan asti oikeuttanne sanoa mielipiteenne” on erinomainen periaate kaikkeen sananvapaustoimintaan. Sen soveltaminen myös käytännössä on kaikkea muuta kuin helppoa, ja tämä näkyy myös tämän päivän julkisessa keskustelussa sananvapaudesta.

Jarkko Tontti

Tontti toimi Suomen PENin varapuheenjohtaja vuosina 2009–2010 ja puheenjohtajana 2011–2013. Hän oli PEN-keskusten kansainvälisen kattojärjestön PEN Internationalin hallituksen johtoryhmän jäsen vuosina 2013-2019.

Kirjallisuutta

Suomen PEN-klubin 50-vuotishistoriikki. Suomen PEN-klubi, 1978.

Lassi Nummi: PEN-vuodet – kokemuksia, näkemyksiä. Teoksessa Suomen PEN 75 vuotta. 2003.