Jokin aika sitten aloitin kirjoitussarjan lakimieskirjailijoista. Nyt muutama sana lakitieteen kandidaatti Arvid Järnefeltistä.
Järnefelt syntyi 16.marraskuuta 1861 Pietarin lähellä Pulkovassa. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän kirjoittautui vuonna 1880 Helsingin yliopiston lakitieteelliseen osastoon. Pääaine vaihtui pian venäjän kieleksi ja filosofiaksi, joista jälkimmäistä Arvid opiskeli Saksassa saakka. Arvidin tarmo suuntautui myös yhteiskunnalliseen suomalaiskiihkoiluun.
Vuonna 1890 Järnefelt sai lopulta kymmenen vuoden opiskelun jälkeen lakitieteen kandidaatin paperit käteensä ja lähti käräjäharjoitteluun. Siitä seursi jonkinlainen henkinen kilahdus, minkä jokainen käräjäoikeudessa työskennellyt hyvin ymmärtää. Tolstoilaisuuten havahtunut Arvid kirjoitti kirjeen esimiehelleen asessori Lindblomille ja kieltäytyi menemästä enää töihin. Pian ilmestyi esikoisromaani Isänmaa ja vuonna 1894 tunnustuksellinen omaelämäkerta Heräämiseni. Se sisältää luvun ’Mistä syystä en ruvennut tuomariksi’, jossa välit juridiikan kanssa pistetään lopullisesti poikki.
Järnefeltin loppuelämä kului kirjoittamisessa ja erilaisissa tempauksissa, joilla hän yritti levittää tolstoilaista rakkaudenoppia. Vielä lähes seitsemänkymmentävuotiaana hän oli hämmentävän toimelias. Järnefelt kirjoitti suurisuuntaisen sukukronikan Vanhempieni romaani ja hänet nimitettiin PEN-klubin Suomen osaston puheenjohtajaksi vuonna 1928, neljä vuotta ennen kuolemaansa.
Tuore kirja Arvid Järnefeltistä on Juhani Niemen oivallinen Arvid Järnefelt – Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. SKS 2005.
4 Comments
Kiitos blogista ja hyvää pääsiäistä!
Olipa hauska kirjoitus! En tiennytkään, että Arvid Järnefelt oli lakimies. Näkyykö se hänen kirjoissaan?
Hei hyvä Jarkko,
Kiitos erittäin kiintoisasta Järnefelt-kirjoituksestasi!
Hän suoritti ennen lainopin kandidaatin tutkintoa filosofian
kandidaatin tutkinnon, olisko ollut
vuonna 1885. Hänen ohellaan myös
Juhani Aho oli pasifisti.
Tolstoi kävi hänen luonaan ja
J. näytti hänelle töitään.
Uskonnon kysymyksissä he olivat aika lailla samoilla linjoilla, vaikka
J. pysyi koko elämänsä kirkon
jäsenenä, vaikka ei ollut miten-
kään kirkollinen. Tolstoi taasen
erotettiin ortodoksisesta kirkosta.
T. asetti moraalin perustaksi uskonnon ( vrt. Kant). Hänelle
se ”totuus”, ettei pahaa pidä vastustaa, on kristillisen moraalin
korkein periaate. Näin ajatellen
uskonto on siis moraalin lähde. Toisaalta hän vaati uskonnolta
ehdotonta järjenmukaisuutta.
Jännittävästi T. sanoi, että
dogmien ja rituaalien taikurit,
teologit ja papit, tekevät parhaansa salatakseen uskonnollisen totuuden:
”Kirkko” edistää pimitystä ihmisten
tärkeimmissä kysymyksissä, Écrasez
l´infâme!
Myös Järnefelt oli samalla tavoin
uskonnollinen sekulaari. He ovat
yhä tavattoman ajankohtaisia näkemyksineen tänä postsekulaarina ja postmodernina tai transmodernia
aikana. Heidän näkemyksiensä avulla
sekä sekulaarit humanistit että
maltilliset kristityt ja muutkin
voisivat aidosti kohdata toisensa
ja päästä totuudellisesti ja mielekkäästi dialogisoimaan
elämän perustavista kysymyksistä.
Näin ainakin haluan uskoa ja toivoa!
Ystävällisesti ja kunnioittavasti Matti
Tulipa mieleeni, että Pekka Lounela on kirjoittanut näytelmän Ken talonsa jättää: Arvid Järnefelt. Tammi on julkaissut sen 1977 ja samainen nide sisältää myös Lounelan lähes 90-sivuisen esseen Järnefeltistä.
Kannattaa tsekata, jos Järnefelt kiinnostaa. Minä löysin kyseisen opuksen Suomalaisen poistomyynnistä joskus 80-luvulla, 21 markkaa näyttää maksaneen.