Jarkko Tontti: Ajan poetiikkaa

Teoksessa Poetiikkaa. Seitseman esseetä runouskäsityksistä. Toim. Ville Hytönen & Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2007, s. 16-21.

Tarvitseeko runoilija poetiikkaa?

Suomenkielisessä Wikipediassa ei ole ainakaan tätä kirjoitettaessa hakusanaa poetiikka. Voi olla, että tämä puute tai viivästyminen kielii jotain oleellista kulttuurisesta ilmastostamme. Vuodelta 1980 peräisin oleva Uusi sivistyssanakirja sen sijaan kertoo poetiikan olevan runousoppia, teoriaa runoudesta. Taustalla väijyy kreikan sana poietika.

Poetiikalle runous on siis tarkastelun kohde. Tarkastelun ja sitä seuraavan pohdinnan tulos on oppi ja teoria runoudesta. Pieni filosofi minussa sanoo, että kyseessä on induktiivinen päättely, yksityisestä yleiseen. Poetiikan pohtija löytää lukemistaan yksittäisistä runoista yhteneviä piirteitä ja lausuu sen jälkeen yleistyksen: runous toimii näin ja näin, sen välttämättömiä osatekijöitä ovat ainakin tämä ja tämä. Runousopin oppikirjoista löydämme muun muassa luetteloita runomitoista sekä kielikuvien ja lausemuotojen lajeista.

Toinen päättelyn tapa on deduktiivinen, yleisestä yksityiseen, yksittäinen tapaus pistetään yleisen lain alaisuuteen. Runouden kannalta tässä olisi jotain karmaisevaa. Olisi siis olemassa jokin runouden lainalaisuuksien kokoelma, jonka avulla voidaan erotella runous ei-runoudesta. Tätäkin runoudesta puhumisen tapaa kyllä on liikkeellä, mikä on hämmentävää. Minä ainakaan en väitä tietäväni mitä runous on.

Runon kirjoittajan kannalta kreikan poietikaa, runousoppia, tärkeämpää onkin latinan poesis, runotaito. Runon kirjoittaminen on hiljaista taitoa, jota ei voi palauttaa jäännöksettömästi mihinkään teoriaan. Tämä ei tarkoita, etteikö runouden teoreettisesta pohdinnasta, poietikasta olisi mihinkään. Kyllä siitä on. Runousoppeja apunaan käyttävä runouden lukija ja pohdiskelija, kriitikko, kirjallisuuden tutkija tai kuka tahansa, pääsee varmasti pitemmälle ja syvemmälle runossa kuin satunnainen lehteilijä. Poietikan avulla runosta saa enemmän. Kohdallinen poetiikka kertoo myös runoilijalle itselleen jotain ennen havaitsematonta hänen omasta runoudestaan.

Kysymys on siis ajallisesta asennoitumisesta. Poetiikka on jälkikäteistä tarkastelua, tarkkaa lähilukua ja teorianmuodostusta. Parhaimmillaan se on aitoa ajattelua, kuten vaikkapa Hans-Georg Gadamerin ja Jacques Derridan runouspohdinnat ovat.

Mutta poetiikka ei ole tyhjentävä selvitys runouden olemisen tavasta ja varsinkaan se ei ole työkalukokoelma tai tekstinkäsittelyohjelman Muotoile-alasvetovalikosta klikattava keino, jolla runoutta synnytetään. Olen varsin vakuuttunut että kirjoittamisen arvoitusta ei koskaan avata lopullisesti. Hyvä näin. Kuluneen sanonnan mukaan minä en kirjoita, vaan kieli kirjoittaa minussa. Kirjoittamisen kokemus on parhaimmillaan irtautumista minän kontrollista, säkeitä tipahtelee jostain, sanoja tulee ja runo syntyy, se laulaa itsensä maailmaan.

Onko poetiikasta, runouden teoriasta ja opista hyötyä runoilijalle? Ovatko käytäntö ja teoria vihollisia vai liittolaisia? Oma vastaukseni on, että kyllä on hyötyä. Mutta tämä kyllä on varauksellinen kyllä. Runoilija voi löytää itselleen uusia kirjoittamisen tekniikoita ja runolle ryhtymisen asentoja perehtymällä esimerkiksi runousopin oppikirjoissa listattuihin kielikuvien lajeihin. Oma poesis, runotaito, kehittyy sekä kokeilemalla että pohtimalla runoutta käsitteellisesti. Runoilija voi runousopin kautta päätyä kokeilemaan vaikkapa hyberbolaa eli liioittelua tai asyndetonia eli sidesanojen poisjättämistä, joita ei ennen ole tullut ajatelleeksi. Jos aikoo uudistaa runouden olemisen tapaa, on hyvä tietää mitä on jo tehty. Mutta oma vaikutelmani on, että runoilijan ei kannata perehtyä  runouden teoriaan liian perusteellisesti. Tai ehkä pikemminkin niin, että runoilijalle on hyödyllisintä ymmärtää poetiikka hedelmällisesti väärin. Keskinkertainen runo ilmentää ja seuraa jotakin runouden teoriaa, parhaat runot muokkaavat poetiikkaa, pakottavat kirjoittamaan runokäsitykset uusiksi.

Ajan poetiikkaa

Omalla kohdallani on käynyt niin, että olen löytänyt oma poetiikkani vasta jälkikäteen, uskallettuani lukea esikoiskokoelmani vihdoin uudestaan. Luulen että tämä onkin runoilijalle kohdallisin suhtautuminen poetiikkaan. Ei niin, että ensin olisi poeettinen ohjelma, jota lähdetään toteuttamaan vaan niin, että kirjoitetaan ja sitten katsotaan mitä tuli tehtyä. Siitä voi oppia ja seuraava teos onkin jo erilainen.

Omaa poetiikkaani pohtiessani huomasin olevani kapinallinen, mikä kai on välttämätöntä jos haluaa ylipäänsä kirjoittaa. Mutta mitä vastaan kapinoin ja minkä puolesta?

Modernismiksi kutsutun runosuuntauksen jättämistä jäljistä runouteemme yksi keskeisimpiä on runon kuvakeskeisyys. Hivenen yksinkertaistaen voidaan sanoa, että modernistista runoa ja sen vuodesta toiseen uudelleen ilmestyviä kertaustyylejä yhdistää pysähtynyt kuvallisuus, tietty välähdyksenomaisuus. Runoilija vaeltaa pimeydessä kainalossaan  kamera ja tehokas salamavalo. Tämän räpsyttelyn hinta on ajallisen jatkumon, ajan kokemisen sulkeistaminen.

Melkoinen osa modernistista ja suuri osaa muutakin runoutta luotaa tilaa ja kieltäytyy vastaamasta kysymykseen ajasta, unohtaa sen ja vaikenee siitä. Tila ja kuva ovat tässä ja nyt, niillä ei ole tulevaisuutta eikä varsinkaan menneisyyttä.

Voi olla, että tämän useita eri  runon kirjoittamisen tapoja yhdistävän piirteen havaitseminen tai tiedostamaton kokeminen on johtanut minut kirjoittamaan siten kuin olen kirjoittanut.

Nimittäin moni muukin poesiksen ja poietikan suuntaus kuin kotimainen modernismi rajaa tulokulmansa tilallisuuteen ja kuvallisuuteen. Gaston Bachelard sivuuttaa suomennetussa teoksessaan Tilan poetiikka lähes kokonaan kysymyksen ajasta, jatkumosta, kestosta ja traditiosta. Bachelard kysyy inhimillisen täälläolon tilallisuutta, ihmisen olemista paikassa ja paikallaan. Bachelardille tilassa oleminen ja tilallisuus ovat poeettisen kuvittelun välttämättömiä ja riittäviä mahdollisuusehtoja. Aika ja kesto ovat tarpeettomia.

Minä sen sijaan olen halunnut kysyä aikaa, ihmisen olemista ajassa. Tästä on moneksi. Runossa aika on subjektiivista ja kokemuksellista. Ihminen on omassa ajassaan rytmisesti ja runolla on tietty kesto. En ole varma, onko mitään objektiivista aikaa olemassa, mutta sen tiedän että runouden kello kulkee välillä nopeammin ja välillä hitaammin, joskus se pysähtyy ja voi se kulkea myös takaperin.

Aika on myös yhteisöllistä ja jaettua, se muodostaa yhteisiä kertomuksia. Runoja, varsinkin proosarunoja voidaan lukea minikertomuksina, ajallisesti kehkeytyvinä narratiiveina. Useista runoista koostuvissa kokonaisuuksissa nopeita jaksoja voidaan luodata kertovilla runoilla. Lyyrisillä runoilla taas synnytetään tilanteita ja suhteita, aika kuluu hitaammin, mutta se ei silti palaudu staattiseksi kuvaksi. Näiden vaihtelu synnyttää teoksen tai osion rytmin ja rakenteen. Runoteoksen kokonaisuus on myös aina enemmän kuin yksittäisten runojen summa. Kokonaisuutena on se on viesti, kädenojennus lukijalle. Runo on pyyntö ymmärtää, epätoivoinen yritys ylittää ajallinen kuilu kirjoittamisen hetken ja lukemisen hetken välillä.

Runon aika voi olla myös epookkista. Runot voivat olla historiallisia, mutta silti ne kertovat meistä tai ihmisenä olemisen ehdoista yleensä. Olemisen historiallisuutta ja sidottuisuutta traditioon voi tutkia runolla monella tapaa. Runoa eivät rajoita historiantutkimuksen reunaehdot, avaruusaluksen parkkeeraaminen keskiaikaisen linnan liepeille on sallittua ja suotavaa. Kuten tieteiskirjallisuus myös historiaan sijoitettu runous tähtää aina nykyhetkeen ja on onnistuessaan nykyhetken peileistä tarkin mahdollinen.

Ajallinen kehkeytyminen, historiallisuus ja tarinallisuus eivät siis ole vain fiktiivisten proosatekstien ominaisuuksia, vaan rakentuminen ajassa on kaikkien tekstien syntymisen mahdollisuusehto. Mielenkiintoisimmat kirjalliset taideteokset ottavat tämän väistämättömän lähtötilanteen huomioon ja käyttävät sen avaamat mahdollisuudet hyväkseen. Itse en ole tähän vielä täysimääräisesti pystynyt, mutta aion yrittää.

Jarkko Tontti

Kirjallisuutta

Bachelard, Gaston: Tilan poetiikka. Nemo 2003.

Derrida, Jacques: Béliers. Le dialogue ininterrompu: entre deux infinis, le poème. Galilée 2003.

Gadamer, Hans-Georg: Ästhetik und Poetik I. Kunst als Aussage. Gesammelte Werke. Band 8. J. C. B. Mohr 1993.

Ricoeur, Paul: Temps et récit III. Le temps raconté. Seuil 1985.

Tontti, Jarkko: Vuosikirja. Runoja. Otava 2006.