Ari Hirvosen (toim.) kirjasta Polycentricity. Lakimies 8/1999.

Jarkko Tontti: Ari Hirvosen kirjasta Polycentricity

Lakimies 8/1999, s. 1327-1330.

Ari Hirvonen (toim.): Polycentricity – The Multiple Scenes of Law. Pluto Press, London 1998. 250 sivua.

Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa vuosina 1992-1995 toiminut Oikeuden polysentria -tutkimusprojekti on julkaissut tuloksensa näyttävänä artikkelikokoelmana.

Kirja alkaa Lars D. Erikssonin, Ari Hirvosen, Panu Minkkisen ja Juha Pöyhösen yhteisellä johdannolla ja esipuheella A Polytical Manifesto, jossa esitellään oikeuden polysentria -teemaa. Kansainvälisessä oikeusteoreettisessa, oikeussosiologisessa ja oikeusantropologisessa keskustelussa on viime vuosina vilkkaasti debatoitu oikeudellisesta pluralismista ja oikeudellisesta polysentriasta, joilla on tarkoitettu lähinnä jälkimodernin yhteiskunnan oikeuslähteiden moninaisuutta. Modernin yhteiskunnan hierarkkisesta ja kansallisvaltiokeskeisestä oikeusjärjestyksestä ollaan siirtymässä – näin väitetään – oikeuslähteiden pluraalisuuteen ja tietynlaisen epävarmuuden ja kaoottisuuden luonnehtimaan oikeudelliseen maailmaan.[1] Suomalainen polysentriatutkimus on teoreettisempaa ja lähempänä oikeusfilosofiaa kuin em. sosiologissävytteinen keskustelu.  Teoksen esipuheessa painotetaan oikeuden välttämätöntä ja sisäistä fragmentaarisuutta teorian tasolla eikä siis vain käytännössä ilmenevää oikeuslähteiden moninaistumista kuten sosiologit ja antropologit ovat esittäneet. Polycentricity -kirjan kantava idea on, että se on myös itse esimerkki oikeuden polysentriasta. Yhtä punaista lankaa tai johtoteemaa ei teoksesta löydy, vaan eri suuntiin hajoavat artikkelit käsittelevät mitä moninaisimpia aiheita. Suomalaistutkijoiden lisäksi kirjassa on kirjoituksia myös ulkomaisilta oikeusteoreetikoilta, jotka ovat olleet yhteistyössä polysentriaprojektin kanssa. Teoksen artikkelit on jaettu kolmeen pääjaksoon, epistemologiaan, politiikkaan ja etiikkaan.

Ensimmäisessä osassa pohditaan siis epistemologiaa eli tietoteoriaa. Panu Minkkisen kirjoitus Law, Science and Truth on hieman eri muodossa jo aikaisemmin julkaistu Minkkisen väitöskirjan osana.[2] Lähtien liikkeelle Freudin ajatuksista Minkkinen kritisoi sekä perinteistä Kelsenistä lähtevää oikeusteoriaa että radikaalia angloamerikkalaista ns. postmodernia oikeusfilosofiaa. Näille vaihtoehdoksi Minkkinen esittää oikeustieteelle ’perusteetonta perustaa’ eli Jacques Lacanin psykoanalyyttisessä teoriassa kehittämää halun käsitettä, joka motivoi kaikkea inhimillistä toimintaa, myös oikeustieteen harjoittamista. Tietämyksemme laista/oikeudesta jää aina epävarmaksi ja vaillinaiseksi, mikä synnyttää päättymättömän halun ja pyrkimisen kohti tietoa. Minkkisen väitöskirjassa esitetty pohdinta samasta aiheesta on tiiviimpi ja jäntevämpi esitys, kuin tämä hieman hajanainen (ehkäpä tarkoituksellisesti!) kirjoitus.

Belgialaisen rikosoikeuden professorin Michel van de Kerchoven artikkeli Towards a Game Theory of Law on tiivistetty esitys François Ostin kanssa yhteistyössä kehitetystä oikeuden peli/leikki -teoriasta.[3] Van de Kerchove kritisoi traditionaalista, mm. H.L.A. Hartin käyttämää tapaa muodostaa analogia erilaisten pelien ja niiden pelaamisen sekä oikeudellisen toiminnan ja ajattelun välillä. Van de Kerchove itse näkee analogian kyllä hedelmällisenä, mutta hänen mukaansa se on rakennettava abstraktimmalla tasolla kuin yleensä on tehty. Pelien sääntöjä ja pelaamista ei sellaisenaan voi verrata oikeudellisen maailman ilmiöihin, vaan pelien filosofinen tarkastelu pikemminkin paljastaa dialektisia vastapareja, joiden välisen jatkuvan liikkeen kautta myös oikeudellinen ajattelu toimii, esim. säännönmukaisuus – epävarmuus, yhteistyö – konflikti, luova toiminta – säännön seuraaminen, järjestys – epäjärjestys.

Professori Lars D. Erikssonin kirjoitus The Indeterminacy of Law as a Deliberative Practice lähtee liikkeelle perinteisestä kriittisen oikeusteorian teesistä, jonka mukaan oikeus on ’epäjohdonmukainen’, ’määrittelemätön’ ja ’sattumanvarainen’ (indeterminate) järjestelmä. Günther Frankenbergiä seuraillen Eriksson esittelee tämän teesin eri muotoja; oikeuden sattumanvarainen luonne voi johtua joko epäsäännönmukaisen ja kaoottisen sosiaalisen todellisuuden vaikutuksesta oikeudellisten normijärjestelmien käytännön toimintaan tai siitä, että käytännön tulkitsemistoiminta muokkaa ja muuttaa oikeutta koko ajan. Lopulta voidaan esittää, että sattumanvaraisuus ja epäjohdonmukaisuus johtuu oikeusjärjestelmien rakenteesta tai luonteesta, sitä ei voida välttää millään keinoilla edes teoriassa puhumattakaan käytännön oikeuselämästä. Eriksson tarjoaa uudeksi ajattelumalliksi polysentristä harkitsevan tai neuvottelevan oikeudellisen toiminnan mallia, joka hyväksyy ristiriitaiset ja kilpailevat strategiat käytännön ongelmien ratkaisemiseksi hyläten koherenssin ja ristiriidattomuuden vaatimukset.

Teoksen toinen pääjakso, politiikka, alkaa Angus McDonaldin artikkelilla The Noble Lie: Critical Constitutionalism, Criticised, joka käsittelee valtiosääntöoikeuden teoriaa englantilaisesta perinteestä käsin, joka jää aiheeseen lähemmin perehtymättömälle hieman vieraaksi. Osallistuen englantilaiseen keskusteluun, McDonald kritisoi kriittistä valtiosääntötutkimusta, joka tähtää poliittisen ”todellisuuden” paljastamiseen valtiosääntöoikeuden retoriikan takaa. McDonaldin mukaan konstitutionalismi on alunperinkin, Platonista lähtien, kansalaisten kuuliaisuuden takaamiseksi sepitetty Ylevä valhe, jonka takaa on turha etsiä mitään ”oikeaa”, ”todellista” ja ”objektiivisesti arvokasta” oikeusvaltioideaalia.

Professori Juha Pöyhönen ja Samuli Reunanen pohtivat René Girardin ajatuksia kehittelemällä väkivallan, uskonnon ja oikeuden suhteita kirjoituksessaan Law and Mimesis. Girardin teorian mukaan väkivalta ja sitä tuottava mimeettinen halu ovat välttämättömiä elementtejä inhimillisessä todellisuudessa. Kaikki yhteisöllinen elämä on jatkuvasti vaarassa suistua hallitsemattomaan väkivallan ja koston kierteeseen, mitä torjumaan uskonnot ja myöhemmin oikeusjärjestykset ovat syntyneet. Ne molemmat myös perustuvat samaan uhrauksen logiikkaan: uskonnollisessa uhrauksessa (Jeesuksen ristiinnaulitseminen tuli allekirjoittaneelle mieleen esimerkkinä) uhri imee itseensä yhteisön väkivallan ja muuntaa sen kuolemassaan puhtaaksi ja hyväksi, jos kuviteltu jumala hyväksyy uhrin. Samoin rikosoikeus perustuu kuvitelmaan lain takana olevasta oikeudenmukaisuudesta, joka oikeuttaa rikolliseen kohdistuvan väkivallan, rangaistuksen. Rikollinen on hyvä vihollinen, uhri, johon jokaisen itsessään tuntema väkivalta ja pahuus voidaan rangaistuksessa siirtää, ja jonka kärsimys näin voi vapauttaa meidät omasta väkivaltaisuudestamme. Pöyhönen ja Reunanen huomauttavat oikein, että Girardin teoria rajoittuu vain rikosoikeuteen – kuten sivumennen sanoen hyvin usein käy maallikoille, jotka kirjoittavat oikeudesta – ja jättää siten monet tärkeät modernin oikeuden piirteet huomiotta.

Jussi Vähämäki kirjoittaa aiheesta On the Politics of Individualism. Vähämäki erittelee yksilöllisyyttä ihannoivan modernin yhteiskunnan ristiriitaisuuksia ja paradokseja teoreettisesta näkökulmasta ja päätyy, kuten yhteiskuntatieteilijältä voi odottaakin, vaatimaan todellisen poliittisen yhteisön ja yhteisöllisyyden toteuttamista.

Hieman epäitsenäisessä ja referatiivisessa artikkelissaan From Homo Economicus to Homo Aestheticus: Maffesoli on Ethics, Aesthetics and ’Ludic’ Labour englantilaistutkija Christopher Stanley vertailee ja erittelee neljän teoreettisesti suuntautuneen sosiologin, Michel Maffesolin, Georges Bataillen, Georg Simmelin ja Jean Baudrillardin ajatuksia. Keskeisenä pohdinnan kohteena on Maffesolin teoria perinteisen jaottelun hämärtymisestä etiikan ja estetiikan välillä jälkimodernissa spektaakkelien hallitsemassa yhteiskunnassa, jossa materiaalisesti tuottavan työn merkitys on jatkuvasti vähenemässä.

Teoksen kolmas pääjakso käsittelee etiikkaa. Göteborgin yliopistossa vaikuttava Håkan Gustafsson vertailee kirjoituksessaan Immanence of Law Hans Kelsenin ja 1600-luvulla eläneen hollantilaisfilosofin Baruch Spinozan ajatuksia. Spinoza tunnetaan parhaiten hänen panteistisestä perusteesistään, joka palauttaa jumalan luontoon ja päinvastoin – deus sive natura (jumala eli luonto), joka aikansa ahdasmielisessä uskonnollisessa ilmapiirissä johti Spinozan vainoamiseen. Modernin lainopin teoreettisten justifiointiyritysten ja puolustelun kruunaamaton kuningas Hans Kelsen puolestaan esitti analogisen teesin valtion ja oikeuden suhteesta; ne ovat käsitteellisesti erottamattomia. Molemmissa ajatuksissa keskeistä on transsendentin kieltäminen: jumalaa ei ole missään maailmasta erillisenä entiteettinä, vaan luonto, kaikkeus, on jumala. Myöskään oikeus tai laki ei perustu mihinkään oikeuden ulkopuoliseen arvojärjestelmään – kuten jotkut luonnonoikeusajattelun muodot esittävät – vaan oikeus on valtion luomus ja valtio on ymmärrettävissä vain oikeudellisesti. Sekä oikeus/valtio että jumala/luonto ovat siis immanentteja, inhimillisessä maailmassa läsnäolevia. Tämä hurjan tuntuinen Spinoza-Kelsen -analogia ei ole vain Gustafssonin oma luomus, vaan Kelsenin omissa vähemmän tunnetuissa kirjoituksissa on viitteitä siitä, että hän itsekin pohti samaa problematiikkaa.

Helsinkiläinen filosofi Jari Kauppinen käsittelee artikkelissaan Who Comes After the Deconstruction of Law? Jacques Derridan laajaa huomiota herättänyttä kirjoitusta Force of Law.[4] Derridan mukaan oikeudenmukaisuuden mahdollisuus on nimenomaan siinä, että lain/oikeuden (law, Recht, droit) tekstit ovat dekonstruoitavissa – tai pikemminkin ne dekonstruoivat itsensä – kun taas oikeudenmukaisuus saavuttamattomana, mysteeriksi jäävänä ei ole. Kauppinen puolestaan kysyy mitä tapahtuu lain dekonstruoimisen/dekonstruoitumisen jälkeen ja tarjoaa monien angloamerikkalaisen Critical Legal Studies -koulukunnan edustajien tapaan ranskalaisfilosofi Emmanuel Levinasin fundamentaalieettistä ajattelua vastuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden perustaksi.

Teoksen toimittajan Ari Hirvosen kirjoituksessa After the Law pohditaan samoin fundamentaalietiikkaa; etiikkaa, joka on siis inhimillisen olemassaolon ’ensimmäistä filosofiaa’, eikä vain oikean ja väärän käytännöllistä pohdintaa. Lähtien liikkeelle Kauppisen tavoin Derridan ja Levinasin ajatuksista (sekä lisäksi mm. Jean-Luc Nancyn ja Augustinuksen monista kirjoituksia) Hirvonen etsii mallia eettiselle yhteisölle, jossa ei ole tarvetta laeille. Tämä yhteisötön yhteisö voisi olla – Hirvonen esittää varovasti – civitas peregrina, muukalaisten yhteisö, jossa toisen ja toisten toiseus hyväksytään varauksettomasti.

Kirjan päättää Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa pitkään filosofiaa opettaneen Hannu Siveniuksen kirjoitus Law and the Rainbow. Artikkelissa eritellään käsityksiä sateenkaaren ja lain symboliikasta eri uskonnollisissa traditioissa, joiden epäsuora vaikutus myös nykypäivän näennäisesti sekulaareihin oikeusjärjestyksiin on suuri.

Usein artikkelikokoelmia kritisoidaan siitä, että ne ovat hajanaisia eikä niistä löydy kantavaa ideaa, joka yhdistäisi eri kirjoittajien tekstit. Tätä kritiikkiä voisi ehkä esittää myös Polycentrcity -teosta kohtaan, jollei sen perusteesi olisi juuri se, että jälkimodernissa yhteiskunnassa ”kantavat ideat” ja ”yhdistävät punaiset langat” ovat katoamassa fragmentaarisuuden tieltä. Poikkitieteellinen, kansainvälinen ja uusia ajatuksia esittelevä Polycentricity – The Multiple Scenes of Law on kaiken kaikkiaan pirteä poikkeus suomalaisen oikeustieteen saralla.

Jarkko Tontti

——————————————————————————–

[1] Ks. esim. Petersen, Hanne ja Zahle, Henrik (toim.), Legal Polycentricity: Consequences of Pluralism in Law. Aldershot, Dartmouth 1995.

[2] Minkkinen, Panu, Correct Law. A Philosophy of the Aporetic. Basileus, Helsinki 1998, s. 21-42.

[3] van de Kerchove, Michel & Ost, François, Le droit ou les paradoxes du jeu. PUF, Paris 1992 ja Legal System Between Order and Disorder. Oxford University Press, Oxford 1994.

[4] Derrida, Jacques, Force of Law. Teoksessa Cornell, Drucilla, Rosenfeld, Michel ja Carlson, David (toim.), Deconstruction and the Possibility of Justice. Routledge, London, New York 1992.