Jarkko Tontti: Esseitä romaanipuvussa

Parnasso 5/2004, s. 76-77.

Markku Envall: Jäät lähtevät. WSOY 2004, 291 s.

Julkaistuaan 1980-luvulta alkaen kasapäin kirjallisuudentutkimusta, aforismeja ja esseitä Markku Envall on nyt ryhtynyt romaanikirjailijaksi. Tai romaaniksi Jäät lähtevät ainakin on luokiteltu, sillä pienellä varauksella, että etukannen mukaan sitä voi kutsua myös ’esseeromaaniksi.’

Kiinnostavaa. Mikä on esseeromaani? Onko syntynyt uusi genre?

Envallin teos rakentuu löyhästi nimeä vaille jäävän päähenkilön mietiskelyjen ympärille. Hän on juuri jäänyt eläkkeelle kirjastoalalta ja päättää ryhtyä kirjoittamaan. Hän haluaisi uuden kevään keskelle elämän syksyä ja hypähtää kirjamiehestä kirjailijaksi.

Kirjassa on kokonaista 164 lyhyttä lukua, joista useimmissa päähenkilö päivittelee elämäänsä ja nykymaailman menoa. Välillä muistellaan menneitä ja vietetään aikaa lastenlasten, puolison ja tuttavien seurassa (kertojalla on häkellyttävän paljon tuttuja niin sanotuissa kirjallisissa piireissä ja etenkin yliopistoväen keskuudessa).

Mutta suuri osa teoksesta on lyhyitä esseitä tai kolumneja, jotka olisi hyvin voinut julkaista sellaisinaan päivälehtien kulttuurisivuilla. Ei voi mitään. Jäät lähtevät ei ole romaani. Sen ydin on kokoelma kulttuurikriittistä aikalaisanalytiikkaa, parhaimmillaan erinomaisen tarkkanäköistä ja oivaltavaa.

Toisin kuin romaanitaiteessa, pääpaino on koko ajan siinä mitä sanotaan, ei siinä miten sanotaan. Kertojalla on sanoma, jonka hän haluaa välittää lukijoille, tietoa ja näkemystä. Herää kysymys, miksi sellaisinaan hyvin toimivat kirjoitukset on yritetty päkistää romaaniksi survomalla ne keinotekoisen juonen sisään.

Minä-kertojan ääntä sävyttää vanhenemiseen kovin usein liitetty uuden kaihtaminen. Kännykkä ei kirjamiehen taskussa piipitä, internetiä ei edes mainita. Ihan niin pitkälle ei onneksi mennä, että julistettaisiin kuinka ”kaikki oli ennen paremmin.”

Parasta Envallin esseissä on aina ollut se, että ne kätkevät kirjoittajansa laajan oppineisuuden. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, eikä tekstille haeta uskottavuutta elegantteja alaviitteitä piipertelemällä.

Välillä lukeneisuus tunkee kuitenkin läpi, vaikkakin ilmaistuna akateemisen höpötyksen reippaasti ylittävällä tyylikkyydellä. Kun päähenkilö tallustaa sumun keskellä, kuvaus hypähtää heti vertaukseen, jossa sumun olemusta täsmennetään kiinalaisen tussimaalauksen pohdinnalla. Ei siis niin, että teksti luotaisi uusilla ilmaisuilla sumussa olemisen kokemusta, vaan heti tehdään vain muille oppineille avautuva vertaus kulttuurihistoriaan. Ja sen jälkeen lauotaan totuuksia siitä, mikä on taiteen tehtävä ja niin edelleen.

Jäät lähtevät ei ole romaani, mutta se on kylläkin hienoa esseistiikkaa.

Jarkko Tontti