Jarkko Tontti: Fantastista fabulointia

Mihail Šiškin: Neidonhius. Suomentanut Vappu Orlov. WSOY 2014.

Kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato 21.5.2015.

Tässäpä poikkeuksellisen kunnianhimoinen romaani. Alun perin venäjäksi jo vuonna 2005 ilmestynyt Mihail Šiškinin Neidonhius on kahminut palkintoja ja kriitikkojen ylistystä eri puolilla maailmaa, eikä syyttä.

Neidonhius vikuroi ja vastusteli käsissäni pitkään, kauemmin kuin suurin osa kirjoista. Lukija-polon päälle kaadetaan ilman selittelyjä hirmuinen tekstimassa, polyfoninen hyökyaalto eri puhujien kerrontaa.

Romaanitaiteessa tekstin vastusteleminen on tietysti hyvä merkki. Mikään huomattava taide ei kosketa kokijaa vaivatta ja ilman ponnistelua. Lopulta lukijan sitkeys palkitaan ja teoksen muoto alkaa hahmottua.

Toisiinsa kietoutuvat tarinat

Neidonhiuksessa useat tarinalinjat kulkevat lomittain. Ainakin jollakin tavalla ne kaikki liittyvät yhteen kertojaan, joka esiintyy tekstissä nimityksellä tulkki. Hän on Sveitsissä asuva venäläinen. Työkseen hän muun muassa tulkkaa viranomaisille Sveitsiin yrittävien venäjänkielisten turvapaikanhakijoiden kuulusteluja. Aluksi realistisen oloiset kertomukset muuttuvat hiljakseen fantasiaksi. Nyky-Venäjän karut ihmiskohtalot kietoutuvat osaksi sekalaista joukkoa tekstejä Raamatun tarinoista antiikin Kreikan ja Rooman taruihin. Todenkaltainen ja myytit sulautuvat toisiinsa.

Voi olla, että tämä on juuri oikea tapa käsitellä maailman mielettömyyttä yleensä ja Venäjää erityisesti, varsinkin sieltä paenneen turvapaikanhakijan näkökulmasta.

Fantastisten kuulustelukertomusten rinnalla alkaa pian kulkea toisia tarinalinjoja. Tulkki kirjoittaa kirjeitä pojalleen, joka ei vanhempien avioeron takia enää asu hänen kanssaan. Nekään eivät ole mitään tavanomaista kirjeproosaa.

Myöhemmin tulkki päätyy lukemaan venäläisen laulajan Izabella Jurjevan päiväkirjoja 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Tulkin pitäisi kirjoittaa hänen elämäkertansa. Näissä päiväkirjaosioissa tyyli ja myös sivulle painettu kirjasinlaji vaihtuu. Yhtäkkiä ollaan maailmassa, joka tuntuu kovin tutulta. Venäläisen kirjallisuuden klassikoiden topokset käytetään moneen kertaan. Aluksi ollaan ensimmäisen maailmansodan vuosissa. Vallankumous on tulossa, mutta sitä ei porvaristo aavista, vaan elää hyvää elämäänsä, jota vain etäinen sota ja perheen isän uskottomuus järkyttävät.

Välillä teksti hypähtää jälleen tyystin toisaalle. Lukija pääsee seuraamaan tulkin omaa elämää ja hänen avioliittonsa rakoilua. Pariskunnan yritys avioliiton korjaamiseksi Roomassa on yksi parhaista kalvavan mustasukkaisuuden kuvauksia, mitä olen lukenut. Tulkkiparka ei pysty karistamaan mielestään puolisonsa Isolden edellistä aviomiestä, niemeltään Tristan, mikäpä muu. Tämä myrkyttää hänen oman elämänsä ja lopulta koko suhteen.

Rooma on teoksen keskeinen paikka monella tasolla. Tulkki havahtuu lapsuutensa Moskovan ja Rooman samankaltaisuuteen. Teema Venäjän keisarikunnasta ’kolmantena Roomana’ piirtyy esiin, samoin hajoavan imperiumin aihe ja nykyisen Venäjän tilanne. Roomasta tulkki etsii siellä asuneen Nikolai Gogolin asuntoa Via Sistinalta, samoin kyrillisten kirjainten varhaisen kehittäjän Kyrilloksen hautaa pyhän Clemensin kirkosta.

Rinnakkaiset tarinalinjat keskustelevat keskenään hienovaraisesti, mutta välillä myös suoremmin. Ensimmäisen maailmansodan venäläisen sotilaselämän kuvauksesta siirrytään Tšetšenian sodan hirveyksiin ja varusmiesten raakoihin simputuskokemuksiin.

Kieliniekka ja poleemikko

Mihail Šiškin on yksi nykyvenäläisen kirjallisuuden kiinnostavimpia nimiä. Hän syntyi vuonna 1961 Moskovassa, mutta on asunut Sveitsissä vuodesta 1995 alkaen. Šiškin tunnetaan Venäjän nykyhallinnon ja putinismin raivokkaana kriitikkona muun muassa Guardianin sivuille kirjoittamistaan puheenvuoroista.

Kaunokirjallisissa teoksissaan Šiškin ei pauhaa. Päinvastoin, mitään ei hierota lukijan naamaan, vaan tekstien annetaan puhua ja tulla hiljakseen ymmärretyiksi.

Aikaisemmin Šiškiniltä on suomennettu hyvin kiinnostava teos Sinun kirjeesi (2012), sekin Vappu Orlovin huolellisena käännöksenä.

Šiškiniä voi epäilemättä kutsua kielivirtuoosiksi. Neidonhiuksen lukuisten eri tyylilajien saaminen toimimaan uskottavasti samassa teoksessa on melkoinen kirjallinen taidonnäyte. Kiitokset Vappu Orloville eri vivahteiden saattamisesta suomeksi. Kiitokset myös Neidonhiuksen loppuun kootusta henkilö- ja asiasanahakemistosta, jonka avulla monet teemat avautuvat. Niiden kautta paljastuu tiheä, mutta hienovaraisesti toteutettu viittausverkosto venäläisen kirjallisuuden merkkiteoksiin.

Välillä teksti pysähtyy paikoilleen, tulee tyhjäkäyntiä, pitkiä osioita, jotka olisi hyvin voinut jättää pois mitään menettämättä. Erityisesti rakkaudesta eri tarinoiden puhujilla riittää sanottavaa sivukaupalla, vaikka mitään mielenkiintoista näkökulmaa ei olisikaan. Lukijan kiinnostus uhkaa herpaantua.

Frankfurter Allgemeine Zeitungin arvostelussaan Sabine Berking määritteli Neidonhiuksen postmoderniksi romaaniksi. Samaa luonnehdintaa on käyttänyt tutkija Isabelle Després. Kulttuurikeskusteluista termi postmoderni on aikaa sitten melkeinpä kadonnut ja pääosin hyvistä syistä. Joskus sillä tarkoitettiin, monen muun asian ohessa, ”suurten kertomusten kuolemaa”. Jossakin mielessä Neidonhius kuitenkin on juuri sellainen, vaikkakaan ei siinä mielessä kuin mitä ”suurella kertomuksella” joskus käsitettiin. Teoksen yksi keskeinen henkilö, laulaja Izabella Jurjeva, eli läpi koko viime vuosisadan. Hän syntyi vuonna 1899 ja kuoli vuonna 2000. Neidonhiuksen yhteen kietoutuvat ja samaan aikaan erillisinä pysyvät kertomukset muodostavat yhdessä tarinan 1900-luvun Venäjästä ja lopulta koko Euroopasta, siitä kuinka suurten kertomusten tilalle ovat tulleet pienet.

Jarkko Tontti