Jarkko Tontti: Hölkkä jatkuu Tampereella

Parnasso 5/2005, s. 79-80.

Juhani Ahvenjärvi: Yhä kiihtyvä tauko. Teos 2005.

Juhani Ahvenjärven esikoinen Hölkkä (1992) alkoi karun toteavalla säkeellä ’Tauotonta onnellisuutta ei kestä yksikään ihminen.’ Kehuttua esikoista seurasi kaksi kokoelmaa, jotka eivät aivan yltäneet ensimmäisen tasolle. Kahdeksan vuoden mittaisen runohiljaisuuden jälkeen Ahvenjärvi palaa suoraan runouden etulinjaan. Yhä kiihtyvä tauko askeltaa eteenpäin tutuilla toteavuuden ja vinon outouden yhdistävillä runoleimauksilla.

Lukija yllätetään uudestaan ja uudestaan. Ahvenjärven runot tekevät tutun oudoksi ja samalla outo tulee lähelle, se paljastuu tuttuakin tutummaksi. Kokoelman edetessä lukija oppii pitämään tuolinreunasta kiinni. Nerokkuus on sana, joka pyrkii mieleen useamman kuin yhden runon kohdalla. Mitä oudoimmat asiat saatetaan yhteen tavalla, joka paljastaa niiden salaisen mutta todellistakin todellisemman sukulaisuuden:

Raparperinlehdet kaartuvat, / sulkevat kuin pommisuojaan.

Ahvenjärven toisen kokoelman (Viivoitettu uni, 1996) synkkyyden tilalle on palannut arjen absurdiuden paljastava tarkkanäköisyys. Lepotauon jälkeen juoksu jatkuu nyt entiseen malliin, mutta vauhti on kiihtynyt. Kokoelman aloittaa sarja ’Ohjeita kartanlukijalle’, jossa ralliautoilua luodataan tylyyden ja myötäelämisen yhdistävillä runoilla.  Vain Juhani Ahvenjärvi voi kirjoittaa runosarjan ralliksi kutsutusta kahjoudesta, ilman ylimielisyyden tai naiivin faniuden häivää.

Ahvenjärven kolmas kokoelma Kahvin hyvyydestä (1997) sisälsi riemastuttavan sarjan ’Näsinneulan juuret’, jota epäluuloinen konstaapeli voisi lukea perusteena epäillä kirjoittajaa huumausaineen käyttörikoksesta. Murrerunobuumi ei alkanut luoteisrannikon tuulisilta syrjäseuduilta vaan Hämeen sydänmailta.

Myös Yhä kiihtyvä tauko -kokoelmasta löytyy sikermä, jossa kotiseutua ei häpeillä, nimi on yksinkertaisesti ’Tampere’. Sarja sisältää 14 runoa, jotka on nimetty Tampereen kaupunginosien mukaan. Ja mikä parasta (paitsi että murre on kadonnut), lukijan ei pidä tietää Tampereen maantieteestä mitään tempautuakseen mukaan.

Ei tarvitse olla tehnyt pyhiinvaellusmatkaa Lauri Viidan kotitaloon kokeakseen runon ’Pispala’ kosketuksen:

En tiedä miksi näin,

mutta ensilumen haistaa aina

etelästä päin. Pyhäjärven violetti

rakoilee kuin appelsiinikuoret.

Tupakkaa on turha koettaa

tikuin sytyttää, käpylehmä

tarvitsee ne kipeämmin

uhmaa niillä unta.

Kaksi seuraavaa sarjaa, ’Askelmerkkejä’ ja ’Koiranputken neljä vuodenaikaa’ eivät aivan tavoita kokoelman alun hullunhauskan runoilottelun oivallisuutta, mutta ne eivät silti ole täytettä. Miten tulisi suhtautua runoon, jonka puhuja on koiranputki, joka houkuttelee vainajan omaisia istuttamaan haudalle itsensä ja lajitoverinsa? ’Tarkkoina ja pareittain kuin / kiikarit me painaudumme / rakkaintenne verkkokalvoille. / Valitkaa haudalle meidät! / Vainajien putkinäkö vaatii juuri meidät!’

Ahvenjärvelle ei ole kokemuksen aluetta, jota ei voisi runottaa.

Jarkko Tontti